— Tule! Boris ojensi rukoilevasti kätensä Elisabetille, vetääkseen hänet rinnalleen. Mutta Elisabet ei liikahtanut.
— Sano, onko hän ollut vieraamme, hän joka on syynä siihen, että lasten kätöset eivät koskaan kaulaamme kierry eikä korvamme koskaan saa kuulla tuota ihanaa nimeä: isä, äiti.
— Eihän se ollut hänen syynsä, sai Boris sanotuksi. — Sinä tiedät, ihmiset —
— Vaiti, vaiti. Vastaa vain. Sano onko vai eikö?
— On.
Kuolonhiljaisuus vallitsi hetken. Sitten sen katkaisi Elisabetin vihlova ivanauru. — Ha-ha-ha, oletko ajatellut, miten ankara ja oikullinen velkoja elämä on. Toiset saavat sälyttää syytä syyn päälle, ennenkuin tilille vaaditaan, toisia tuomari kurkusta kuristaa kohta kun ovat roposenkaan verran velkaantuneet ja ennenkuin edes ovat ehtineet käsittää, miten ankarat ja vaativat ne lait ovat, joiden kanssa ovat tekemisissä.
Hän nauroi taas, nauroi kuin mielipuoli pilkallista, kammottavaa naurua.
— Elisabet, toisti Boris rukoilevasti, mutta hän ei kuunnellut.
— Luuletko, jatkoi hän, että paljoakaan välitin tunnustuksestasi, kun sen kerroit. Se painui mieleeni ainoastaan todistuksena siitä, miten hyvä sinä olit, miten paljon parempi muita. Itse asia — syyllisyys — sitä en ajatellut. Olisin voinut vaikka nauraa sille. En ymmärtänyt parempaa. Nyt vasta, kun olen saanut nähdä, miten ankarasti ja lahjomatta elämä velkoo, nyt, kun olen saanut kokea, miltä tuntuu ehyen ja runsaan onnen asemesta tyytyä murusiin, nyt minun täytyy huutaa sydämeni tuska ja kaipuu kuuluville.
— Elisabet!