Isäntä kertoi, kehuskeli ja oli iloisella päällä. Mutta kun lähenivät lähemmä kotipuolta, rupesi häntä peloittamaan, että kun kovin kehuu, käy sitten pettymys sitä suuremmaksi. Siitä syystä hän rupesi varovasti varjopuoliakin esiin vetämään, kertoi leikkisästi, että niin se on kuin suomalainen sananlasku sanoo, ettei koiraa ole karvoihin katsominen. Vanhalta ja rappeutuneelta näyttää Teitonkin talo, mutta maata on paljon ja tulot ovat hyvät.
"Vai on se talo niin vanha?"
"Johan se rakennettiin ennen vaarin aikoja. Talonpoikainen mies sitä ensin rupesi rakentamaan, mutta eräs vanha sotaherra sitä sitten rupesi tahtomaan itselleen vanhain päiväin varaksi. Siitä syystä se rakennettiin vähän herrastyyliin. Se vanha herrapa ei saanut siitä kauan iloita. Manalle meni eikä jättänyt perillisiä. Sitten vaarivainaa sai periä talon ja rupesi viljelystä alulle panemaan."
"Onko se miten kauniilla paikalla", kysäisi emäntä.
"Eihän se oikein. Aukeaksi moittivat muut, mutta kyllähän minä siitä semmoisenakin pidän."
"Voihan sinne puita istuttaa."
"Se isäukko ei ole oikein niitä suvainnut, siksi en ole istuttanut."
"Ja sen mieltäkö siinä kysytään?"
Isäntä nauroi partaansa. "No siitähän se näkyy, miten hyvä mies minä olen, kun vanhan ukkorähjyksenkin tahtoon olen taipunut."
"Mutta miksi se ei puita suvaitse?"