Syksy teki tuloaan ja illat rupesivat pimenemään, kun Teiton isäntä läksi emäntää taloonsa hakemaan. Pari tuntia vihkiäisten jälkeen he läksivät matkalle, kulkivat kyydillä kuudetta penikulmaa lähimmälle rautatien asemalle, jatkoivat siitä junalla ja vaihtoivat seuraavana päivänä aamuyöstä junan taas hevoskyytiin. Nyt oli vielä seitsemän penikulmaa Kotajärven kirkonkylälle, ja riennettävä oli, jos mieli perille saman päivän iltana.
Isäntä oli jättänyt oman hevosensa ja omat rattaansa aseman viereiseen taloon, ja kohta, kun he täällä olivat Annan kanssa ehtineet vähän suurusta syödä, läksivät he matkaa jatkamaan.
Tuntuipa jo vähän kuin kotoiselta nyt, kun oli oma kyyti! Hevonen, virma, nuori ori, kaapi levottomasti maata Annan noustessa rattaille. Valjaat olivat uudet ja ajokalut uudestaan maalatut. Anna huomasi tämän ja hän ajatteli, että ensimmäinen vaikutus siitä uudesta, joka häntä kohtaisi, oli miellyttävä ja hyvä. Kunpa jatkuisi vain samaan suuntaan! Kunpa koti ja talo vastaisivat hänen toiveitansa, silloin ei hänen tarvitsisi katua, että oli jättänyt asemansa papin tyttärenä, vaihtaaksensa vanhanpiian päivät talonemännän huolekkaaseen, mutta arvossapidettyyn asemaan.
Nyt se vasta rupesikin tuntumaan, että hän oli jättänyt taakseen kaiken vanhan ja oli astumassa uusia, tuntemattomia oloja kohden. Ja jota enemmän matka kului, sitä lähemmäksi tuli tuo uusi ja tuntematon.
Annan täytyi kysellä kyselemistään, ja isäntä koetti kertoella. Pitäjän oloista ja pitäjäläisistä hän antoi niukkoja tietoja. Ei voinut ketään erityisesti suositella vaimollensa seuraksi. Hän oli ollut vähän kotona ja paljon poissa. Sitäpaitsi ei hän ollut mikään kylänluuta, eikä toivottavasti hänen vaimonsakaan.
Tuo puhe tuntui Annasta kummalta. Eihän hän ollut mikään ahkera kylänkävijä, mutta aina sitä vähän sentään tahtoi seurustella ihmisten kanssa, ison talon emäntä varsinkin.
"Ei ne varat kyläilemisestä ja komeilemisesta kasva", huomautti isäntä naurahtaen ja näpäytti oritta ohjaksella selkään.
"Ei kasva", myönsi Anna, "kyllä sen tiedän, enkä ole komeilemiseen tottunutkaan. Tarkastipa minä pappilan taloutta hoidin, kun ohjakset käsiini sain."
"Niin, niin", puheli isäntä, "senhän minä heti huomasinkin. Ilmanko ihastuin? Niin on kuin minun emännäkseni luotu, ajattelin, vaikka onkin parempaa säätyä ja iältään jo eelleni päässyt. — Sukkelaan minä aina olen asiani ajanut, niin naimakaupatkin. Niin on mennyt kuin pyöräys vaan."
"Mitäpä tuota sitten odottaisi, kun ei enää ole lastenkirjoissa", sanoi
Anna ja rupesi muusta puhumaan.