Annilla oli sitten vielä toinenkin ilonaihe lisänä. Hän oli pappilan Almalta saanut pienen kanarialinnun. Almalla niitä oli pari, joilla oli poikaset, ja Anni oli niistä aina kovin pitänyt. Nyt oli hänellä niistä vielä erityistäkin iloa, kun ne muistuttivat hänelle sitä pientä punatulkkua, joka huurteisella lepänoksalla viserteli. Kun Alma Helsinkiin läksi, lahjoitti hän siitä syystä Annille yhden linnuistansa. Voi kuinka Anni siitä iloitsi. Isä kyllä murahteli, kun Anni toi lintunsa. Mitä hyötyä semmoisesta! Ei muninut syötäviä munia eikä muutakaan hyötyä tehnyt ja syödä sen siltä piti, senkin!
Anni koetti isää hyvitellä ja lupasi vaikka myydä kutomaansa kangasta ja sillä itse ostaa linnulle ruokaa. Mutta silloin isä rähähti nauramaan ja sanoi, että kyllä hän nyt tuollaisen elukan toki ruokkia jaksaa.
Anni sai sitten renki-Jussin tekemään häkin linnulle. Ja kun häkki oli valmis ja Anni asettui kangastaan kutomaan, asetti hän lintunsa akkunalaudalle, kangaspuiden läheisyyteen. Miten se siinä lauleli! Jota nopeammin Anni pirtaa helskytteli, sitä kimakampina säveleet kirposivat sen kurkusta, ja se lauloi, lauloi niin, että pieni keltarinta aivan vapisi innostuksesta.
Mutta sitten, kun päivä rupesi lyhenemään, valo väheni ja pimeys pääsi vallalle, lannistui laulajankin mieli. Se ei silloin muuten äännähdellyt kuin hiljaa piipitellen kiitokseksi sokerisirusesta tai siemenannoksesta, jonka Anni sille toi. Muuten se istui vaiteliaana vankilassaan, kylpi, kun sai vettä lautasella, puhdisteli pukuaan nokallaan, ajatteli aterioitaan ja nukkui pimeän tullen pää painuneena siiven alle.
Ja Annikin lepäili vuoden pimeimpänä aikana. Hän valmisti kankaansa jouluksi ja piti sitten pienen loman. Hänellä oli niin paljon, jota hän tahtoi lukeakin ja johon ei ollut aikaa riittänyt muiden puuhien ohessa syksyn kuluessa.
Anni olisi tahtonut joka suhteessa oppia oikein paljon. "Hän tietää niin paljon, minä niin vähän", ajatteli hän itsekseen. "Hän on lukenut ja oppinut, minä en. Hän oli minua parempi kaikessa, mutta minä tahtoisin kasvaa niin, että voisin häntä ymmärtää, hänen rinnallaan kulkea." Se ajatus häntä elähdytti ja kannusti.
Joulunpyhinä tuli Alma kotiin. Hän kävi Annia Teitossa tervehtimässä ja kertoi, että hän menee taas joulun jäljestä Helsinkiin, sillä hän on ruvennut käymään käsityökoulua siellä.
Se oli Annista hauskaa. Mutta vaihtaa hän ei silti olisi tahtonut.
Olihan hän niin onnellinen, niin sanomattoman onnellinen.
Alma rupesi innostuneena kertomaan Helsingin elämästä. Hän oli nähnyt ja kuullut niin paljon. Kerran oli hän ollut teatterissakin, mutta sitä hän ei uskaltanut kotona kertoa. Hän oli heti aikonut siitä Annille kirjoittaa, mutta oli sitten ajatellut, että paras kun puhun, ettei toisten tietoon tule.
Teatterissa oli hän koko ajan ajatellut Annia. Hän oli muistanut heidän leikkejään lukkarinlesken tuvassa, Tuhkimo-näyttelyjä ja kaikkea muuta.