Hauskaa se oli sekin ollut aikanaan, kovasti hauskaa, mutta nyt vasta
Alma tiesi, minkälaista sen olla piti.
He innostuivat kumpikin puhellessaan niin, että lapsuuden leikki yks'kaks oli käymässä. Vuoroon näyttelivät he näyteltäviä osia, ja Alma kertoi, minkälaista oli ollut Helsingissä ja millä tavoin kaikki oli tehtävä. Sitten he nauroivat itse lapsellisuudelleen, mutta yhtä hauskaa se oli siltä.
Alma ennusti, että jos Anni vaan lähtisi Helsinkiin oppiin, tulisi hänestä pian hyväkin näyttelijätär. Ja sitten Alma rupesi kuvailemaan, minkälaista olisi, jos he yhdessä kävisivät sitä koulua ja koko elämänsä ajan jatkaisivat sitä leikkiä, jota lukkarin lesken luona olivat alkaneet. Mutta Anni vain hymyili. Saattoihan Alma puhua ja tuumailla, kun hän ei paremmasta tiennyt, mutta Annia odotti tosi, ei kuvailtu elettävä, ei näyteltävä onnen osa.
Alman palattua Helsinkiin, kun päivät taas rupesivat pitenemään ja talvi-aurinko pilkisti pirtin ikkunasta, silloin Annin laulajakin alkoi livertää, ja Anni itse tarttui taas työhönsä. Hänellä oli uusi kangas kuteilla, vaaleansinistä pumpulikangasta puvuksi itselleen, ja hänen sitä kutoessaan kutoutui kankaan rinnalle ajatuksesta toinen, jonka loimina olivat muistot ja toiveet kuteina.
Vuosi sitten hän oli saanut tietää, että isä aikoi viedä hänet mukaansa. Hän muisti päivänkin, kolmas Heikin päivästä.
Sitten olivat valmistukset alkaneet, ja sitten tuli lähtö.
"Äiti", sanoi hän eräänä päivänä, kun äiti puolaili hänen kutoessaan. "Etkö kertoisi minulle nuoruudestasi? Viime vuonna, ennenkuin matkalle lähdin, kerroit vähän, enkä voinut sitä unhottaa. Tahtoisin mielelläni kuulla enemmän, jos sinä vaan kertoisit."
"Ilojaan iloksi kertoo, suruja sydänsäryksi." Äiti heitti valmistuneen kääreen koppaan ja alkoi uutta. "Eipä tuota paljon olekaan kerrottavaa."
"Mutta äiti, sinä olet kuitenkin kerran rakastanut, etkö olekin?" Anni pysäytti polkuset ja katsoi päin äitiin.
"Kaikkihan kerran potevat lasten tautia."