"Miksi sinä sanot sitä lapsen taudiksi? Se on ruma sana, ja rakkaus on jotakin niin kaunista ja jaloa."
"Silloin kun on. Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää, ei hopeata, mikä hohtaa."
"Äiti, miksi sinä olet niin katkera?"
"Siksi, että elämä on katkeraksi tehnyt. Kerran minunkin sydämeni paloi, rakasti, hehkui ja toivoi, mutta se liekki sammutettiin pakolla, ja kun leimuaviin liekkeihin viskaat vettä, jäävät kekäleet kitkerinä käryämään tulenkin sammuttua."
"Miksi se sammui äiti?"
"Siksi, että toisesta meistä tuli herännyt, eikä toinen heti ollut valmis esimerkkiä noudattamaan."
"Hänkö tuli?" Annin suuret sinisilmät olivat ihmettelyä täynnä.
"Niin tuli. Minä en heti siihen taipunut, suutuin ja sanoin vastaan, sillä minusta oli elämän ilo silloin mennyttä. Silloin hän minut jätti ja otti toisen. Sen pituinen se. — — Nöyrät niskat sillä olla pitää, joka onnen kukkuloille tahtoo kiivetä."
"Äiti, äiti, kuinka sinä sen jaksoit kestää? — — Minä kuolisin."
"Minä olenkin lujempaa tekoa." — Lanka kiristi käämettä ja äidin täytyi pysäyttää rukki.