"Mutta miksi sinä, äiti, et suostunut? Olisit käynyt kaikissa kokouksissa, olisit koettanut ajatella niinkuin hän!"
"Äitisi ei koskaan ole oppinut matelemaan. Selkä suorassa olen kulkenut, mutta siksipä elämä onkin niin kovasti kouristanut, jotta taipumaan saisi. — Ei, ei, minä en koskaan olisi sopinut heränneen papin kumppaliksi." — —.
Anni herkesi kutomasta, katsoi äitiin, katsoi kuin sielu olisi silmissä väräjänyt ja hyrähti sitten äkkiä itkuun. Hän itki, itki niin, että koko ruumis vapisi.
"Lapsi, lapsi", lohdutteli äiti. "Älä nyt, johan se on ollutta ja mennyttä kaikki." Mutta Anni vaan itki.
"Eipä hän ole luotu kovia kolauksia kestämään", ajatteli äiti ja päätti, ettei puhu enää entisistä ajoista. Olihan se hänelle itselleenkin paras. Aina ne vanhat haavat vaan helposti verestävät.
Annikin rupesi tämän jälkeen karttamaan lähempiä tiedusteluja. Hänet oli vallannut ajatus, jota hän ei päässyt pakoon, aavistus, jota väistyi, vaikkei siitä vapautua voinut. Ja pelko, että aavistus muuttuisi varmuudeksi, esti hänet äidiltä lisää kysymästä.
Kerran vain hän kesken kutomista äkkiä kysäisi:
"Äiti, tahtoisitko olla hyvä hänelle, josta kerran puhuit?"
"Mitä sinä nyt!" Äiti ei ymmärtänyt. "Etkö muista enää, kenestä kerroit kerran, yhden ainoan kerran vain. Tahtoisitko olla hyvä hänelle?" "Enkä. Minä tahdon unohtaa." "Mutta äiti, kuinka voi unohtaa sen, jota kerran — —" Hän tunsi että ääni rupesi sortumaan.
"Minä olen antanut anteeksi kerran, ja nyt tahdon unohtaa, unohtaa hänet, hänen omaisensa, kaiken ja kaikki."