"Kaiken ja kaikki", toisti Anni hiljaa, ja siihen puhe loppui. Mutta Anni oli viikkomääriä sen jälkeen alakuloinen ja surunvoittoinen. Lintu ikkunassa viserteli ilovirsiään, ja päivä paistoi painaen hankien harjat alemmaksi. Mutta Anni kutoi kangastaan sydän sairaana ja mieli lamassa.
Silloin tuli se päivä, jolloin Anni oli käynyt Ollin kanssa hovin tauluja katsomassa. Se muisto vaikutti niin kummasti. Iloita täytyi, vaikka surukin sydämeen hiipi.
Sen päivän iltapuolella oli Anni kutomassa kangastaan, kun kuuli vieraan tulevan. Se oli turkkeihin puettu mieshenkilö, joka arvellen pysähtyi oven suuhun.
Anni kysyi, mistä kaukaa vieras oli ja käski astumaan peremmä.
Vieras ojensi kättä. "Tulenpahan pohjoisestapäin."
Anni käski istumaan.
"Tottahan tämä on Teiton talo? Käskettiin tuomaan tämä tyttärelle."
Anni otti vastaan pienen, litteän puulaatikon.
"Kyllä se on minulle", sanoi hän arvellen osoitetta katsottuaan. Hän pani sen kangaslaudalle ja rupesi kahvipuuhaan.
Vieras istui penkillä ja lämmitteli, joi kahvit ja kiitteli, mutta puhetta häneltä ei saanut, ei edes sen vertaa, että mistä oli tullut. Lämmiteltyään teki hän lähtöä, ja Anni rupesi laatikkoa avaamaan. Se oli hyvästi kiinni naulattu ja laatikon sisäpuolella oli ensin tappuroita, sitten palttinakangasta. Kun Anni nosti kangasta, näki hän kinoksia talvi-auringon valossa, näki huurteisen metsän ja punatulkun oksalla visertämässä.