Häneltä sumentui silmät ilokyyneliin.
Koko talon väki kerääntyi sitten taulua katsomaan ja ihailemaan. Äiti oli iloissaan, isä nauroi. Vai laitettiin hänen tyttärelleen sellaisia lahjoja! Kelpasi vaikka kenenkä ottaa vastaan. Mutta myöhemmin pisteli hän Annille heidän kahden ollessaan, että "taitaa niitä herrojakin olla, jotka sinua hakkailevat."
Annin silmät liekehtivät: "Isä, harvoin minä suutun, mutta sano vielä kerran — —"
"So, so, kyyhkyläiseni, mitä pahaa siinä. Mutta mitä köyhistä herroista, kun on parempiakin ottajia."
"Olliko noita on ilmoitellut?"
"Vähän se viittaili, mutta tuntui elävän hyvässä toivossa."
"Toivokoon minun puolestani mitä toivoo, mutta Ilomäelle minä en ikänä enää lähde."
"Vai et", sanoi isä nauraen. "Sepä nähdään, kunhan huono tuuli asettuu."
"Kuulitko!" huusi hän, kun Anni rupesi juoksemaan pois. "Keväällä tulee
Olli tänne."
"Tulkoon", mumisi Anni ja sulki suuttuneena oven. Sitten hän painoi taulun rintaansa vasten, suuteli sen yksinkertaista ruskeaa puukehystä, suuteli huurteisia koivuja ja kinoksia maassa, mutta punatulkkua eniten. "Ethän, ethän pieni punatulkku kevään toiveita turhaan viserrä?"