Kun ei Annia iltaruualla näkynyt, tuli äiti kysymään, mikä hänen oli. Hän valitti päänsärkyä ja sanoi paneutuvansa levolle. Äidin olisi tehnyt mieli kysellä taulun lähettäjästä, mutta kun hän näki, että Anni oli itkenyt, ei hän hennonnut.
"Isä aina kiusaa puhumalla Ollista", sanoi Anni kuin selitellen, miksi oli itkenyt. "Joko taas?" "Jo."
"Kyllä minäkin sinulle parempaa soisin", sanoi äiti ja huokasi.
"Minä en tahdo rahasta itseäni myydä enkä myykään."
Taas äiti huokasi niin haikean raskaasti. "Sillä lailla minäkin ajattelin — — ennen — —. Olen aina toivonut, että saisit hyvän kodin ja hienotuntoisen miehen. Hyvää yötä nyt." Hän siveli Annin tukkaa ja läksi.
Anni puristi kättä rintaansa vasten. Jos äiti tietäisi, jos aavistaisi — —. Oli kauheata pettää omaa äitiään, äitiä, joka oli kärsinyt paljon ja joka aina oli ollut hyvä hänelle. Äitiä, joka oli toivonut itselleen ystävää lapsestaan, tuota äitiä hän nyt petti. Mutta hän ei voinut puhua. Pari kertaa hän oli yrittänyt, mutta kieli kytkeytyi kiinni kuin olisi se ollut halpaantunut, ja sanojen asemesta syntyi vain muodottomia äännähdyksiä. Ja mitä hän sitten sanoisi? Sitäkö, että pelkäsi, niin, luuli melkein varmasti, että Vilhon isä ja se pappi, josta äiti oli puhunut, olivat yksi ja sama. Sitäkö, että poika nyt pyysi isänsä hylkimän tytärtä. Ei, hän ei voinut. — —
Talvi, jonka Anni iloisin toivein oli alkanut, oli muodostunut synkemmäksi, kuin hän oli saattanut aavistaa. Sen kerran jälkeen, jolloin äiti oli hänelle uskonut nuoruutensa suuren surun, oli suru hänenkin sydämessään sijaa saanut. Mutta kun kevään työ edistyi, kun routa suli maasta ja kevätpurot pulppusivat, kun valon voima kutsui nurmen nousemaan ja lehdet puihin puhkeamaan, silloin ei Annikaan enää voinut sydäntä ilosta sulkea. Se elpyi kuin kukkaset talven unesta, kasvoi ja yleni oraiden kanssa kilvan.
Kuinka kirkkaasti aurinko helotti taivaalla, ja linnut, miten ne lauloivat! Annin pikku kanarialintu, vaikkakin oli häkissä, viserteli kilvan vapaiden kanssa. "Saanhan minäkin silloin iloita, saan ja voin", ajatteli Anni ja läksi laulaen astumaan pengertä pitkin. "Kun hän tulee", jatkoi hän ajatuksenjuoksuaan, "tulee hän kevätauringon voimalla. Katkeruus sulaa routana äidin rinnasta. Rahanhimo ja voitonpyynti pakenevat isän povesta ja meidän rakkautemme nostattaa niiden sijaan kauniiden tunteiden ja hyvien aikeiden kukkasia. — — Hän lupasi tulla, kun kevät tulee, eikä kukaan voi häntä vastustaa, sen tiedän."
"Martta, pikku Martta, tule tänne." Anni näki Rajalan Martan tulevan peltojen poikki. "Tule, niin leikitään!" Hän seisoi odottaessaan nojautuneena aitaan. "Täytyy leikkiä", sanoi hän itsekseen, "juosta huimasti kuin pikku tyttönä ja kiivetä oksilla kilvan oravien kanssa. Silloin unohtuu pelko ja odotuksen ikävä. Kun hän tulee, katsoo hän, onko poski pyöreä, onko silmä kirkas. Hän ei saa pettyä. Minä tahdon olla sellainen kuin hän, kestävä ja reipas, iloinen toisten iloksi, vaikka itselläni olisikin vähän ikävä. — — Mutta hän ei saa viipyä kauan, muuten en kestä."
Samassa tulikin Martta.