"Joko olet hypännyt pataa Rajalan pihassa?"
"Jo."
"Joko lautaa?"
"En."
"Tule sitten meille, niin hypätään."
Anni läksi juoksemaan kuin vallaton lapsi, ja Martta laski perässä posket hehkuvina, silmät säteillen ilosta, kun pääsi leikkimään oikein Teiton ison Annin kanssa.
"Vielä se sentään osaa iloinen olla", sanoi emäntä itsekseen, kun näki Annin hyppäävän lautaa pikku Martan kanssa. "Iloitkoon nyt, kyllä se surrakin ehtii."
11.
Kesäkuun alkupuolella sai Anni kortin postissa. Se oli suuri ja odottamaton tapahtuma, sillä Teittoon ei tullut usein kirjeitä. Kahdesti viikkoon tuli posti Kotajärven kirkonkylälle, ja kun kirkolle muuten mentiin, haettiin Teiton posti konttorista. Isälle tuli joskus asiakirjeitä ja kolmasti viikkoon pieni paikkakunnan lehti. Siinä kaikki.
Anni oli Alman Helsinkiin lähdettyä saanut kaksi kirjettä, muulloin ei koskaan kotonaan ollessaan. Mutta nyt tuli kortti, kortti, jossa ei seisonut muuta kuin yksi ainoa sana: "Anni". Hän hämmästyi ensin kovin eikä ymmärtänyt, mistä se oli ja mitä merkitsi, mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän kätki kortin povelleen. Se oli hyvän päivän tervehdys, sen hän aavisti, ja pian tulisi hyvän päivän sanojakin. Iloinen odotus valtasi hänen mielensä ja tukahdutti ainakin osaksi surun ja pelon, joka aika ajoin oli valtaan päässyt.