Hän kulki pariin kertaan lattian poikki ja katseli ympärilleen. Niin avaralta ja aukealta näytti koko huone, samanlaiselta kuin talon ympäristökin. Tuolitkin, joita oli tusina täyteen, seisoivat seiniä pitkin kuin peläten, että liian paljon tilaa veisivät. Ainoa, joka huoneen keskuksesta vähän sijaa anasti, oli suuri, valkeaksi sivuttu uuni toisen pitkän seinän keskikohdalla. Tuoreita katajia oli ripsitty lattialle uunin ympärille ja suupeltien pieliin oli pistetty katajanoksia. Ne herättivät juhlatunnelmaa, ja Anna kävi siitä iloiseksi.
Kun sali oli tarkastettu, kääntyi hän katsomaan salin perällä olevaa kahta kamaria. Toinen oli ruskealla paperoitu, valmiiksi sisustettu huone, jonka Anna ajatuksissaan määräsi tutummille vieraille vierashuoneeksi. Toisessa oli valkeat, sinikukkaiset seinäpaperit, mutta huonekaluja ei ollenkaan. Siihen panisi hän kotoa tuomansa huonekalut, ja se varattaisiin kunniavieraille.
"Missä se meidän emäntämme", huusi isäntä ovensuusta ja lyödä paukutteli käsiään yhteen. Jaa — — jaa, katsoo taloa, kelpaako asuttavaksi!
Tyttö toi samassa kahvit, ja kun ne oli juotu, kävivät he yhdessä katsomaan keittiön ja tuvan puolta. Oli niin outoa emäntänä tulla taloon, jossa kaikki oli tuntematonta. Olisi nyt ollut vaikka kuinka vastenmielistä kaikki, ei sitä enää voinut peräytyä, ei muuksi muuttaa, paitsi ehkä aikaa myöten. Toista oli sentään sen, joka lähti naapuriin tai ainakin saman pitäjän miehelle. Silloin sitä vähän tiesi, mihin meni, kävi edeltäkäsin katsomassa, osasi arvostella ja punnita. Mutta näin — — — uhkapeliä se oli, ja kun sitä ajatteli, rupesi mieltä ahdistamaan. Mutta itsehän hän tähän uhkapeliin oli suostunut. Sai nyt tyytyä, eikä se kai niin vaikeaksi tulisikaan. Tiesihän hän jo entuudestaan, että talo oli vanha ja rappeutunut. Mutta missä oli varaa, siellä oli valtaakin. Puutepäiviä pääsisi hän ainakin näkemästä, eikäpä hänelle kovia pettymyksiäkään tulisi, kun ei hän mitään liikoja ollut mielessään kuvitellutkaan. Kodin ja arvossapidetyn aseman hän kuitenkin saisi, saisi emäntänä talossaan ainakin jossain määrin toimia vapaasti ja itsenäisesti. Mitäpä muuta hän pyysikään. Olihan sitä jo siinäkin hänelle, jota elämä oli opettanut paljosta luopumaan ja vähään tyytymään.
Kun matkakirstusta tärkeintä oli esille otettu, rupesi Anna illallispöytää kattamaan salin ja keittiön välisessä kamarissa. Hän oli siinä toimessa, kun kuuli jonkun kopeloivan etehisen ovella. Sitten hän kuuli oven lisahtavan lukkoon ja jonkun haparoiden etsivän salin ovea. Hän meni saliin, katsoakseen kuka oli tullut, mutta hätkähti, kun pimennossa oven puolella näki kookkaan, harmaatukkaisen, kumaraselkäisen vanhuksen. Ukko katseli kulmain alta vieraaseen ja viekas hymy värähti suupielissä. Mutta hymy katosi tuossa tuokiossa ja mieletön tuska kuvastui hänen kasvoissaan. "Kasvaa", huudahti hän, kauhistuneena kohottaen kätensä, "kasvaa, kasvaa vuoreksi!"
Anna oli säikähtynyt niin, että sydän pamppaili povessa, ja veri katosi kasvoilta. Mutta hän koetti pysyä tyynenä ja tahdonlujuudella voittaa pelon ja lainauksen tunteet. Hän läheni, ojensi kätensä ja sanoi tyynesti ja päättävästi: "Hyvää iltaa, vaari, ettekö tiedä, kuka minä olen?"
Vaari astui muutaman askeleen lähemmä, pysähtyi sitten keskelle lattiaa, selkä kyyryssä, polvet notkahdellen ja kasvoilla viekas, väijyvä ilme. Tämmöinen hän oli pahimmoillaan ollessaan, kun tuli liikutetuksi tai säikähti jotain. Muuten hän oli tavallisesti hiljainen, säyseä lapsi, joka ei kenellekään pahaa tehnyt.
Anna oli kätensä ojentanut vaarille, mutta tämä väistyi, vetäisi kätensä pois, piilotteli selän taakse ja kyyristyi kyyristymistään kuin kissa valmiina hyppäykseen.
"Isä, mitä tämä on olevinaan?" Isäntä laski kätensä painavasti vanhuksen olalle. "Tulkaa pois! Mitä te nyt pelkäätte?"
Vanhus vapisi kuin haavan, lehti ja silmät pyörivät pelokkaina päässä.
"Sinä, sinä", sammalsi hän, "toit tuon!"