Kun Teitossa huomattiin, ettei Anttia kotiin kuulunut, rupesi emäntä pahaa aavistamaan. Hän koetti kuitenkin rauhoittua eikä ollut tietääkseen mistään. Vasta kolmannen päivän iltana hän läksi Rajalaan. "Missä Martta?" kysyi hän Leenalta, joka tuli pihalla vastaan.
"Tuvan lattiata pesee", vastasi tämä tyynesti.
Emäntä astui eteenpäin sanaakaan virkkamatta. Hän vetäisi auki oven, pysähtyi kynnykselle ja kysyi tiukalla äänellä:
"Missä Antti on?"
Martta oli polvillaan, hame vyötäisille köytettynä ja hieroi voimiensa takaa lattiaa hiekalla ja huosiamella. Posket olivat ponnistuksesta punaiset, ja tukka riippui vallattomana kulmilla. Hän nousi kiireesti ylös, pyyhkäisi tukan silmiltä, päästi alas hameensa ja niiasi. "En minä sitä tiedä, matkoille sanoi lähtevänsä, mutta ei kertonut minne."
Emäntä kiivastui, kun näki toisen niin tyynenä. Hänen mielestään Martta oli tehnyt kuin se, jolla oli sata lammasta ja vei toiselta hänen ainokaisensa.
Tuollainen iloinen, verevä tyttö letukka, jota eivät huolet ikinä olleet painaneet, hänkin oli osaltaan lisännyt sitä surujen kuormaa, jota toinen vaivainen oli ikänsä saanut kantaa.
"Koska sinä tiedät hänen lähteneen, tiedät kai myöskin enemmän asiasta." Emäntä katsoi tuikeasti Marttaan. Mutta tämä ei hämmentynyt eikä säikähtynyt.
"Kun olin lähteellä toissa aamuna, tuli Antti ja kertoi lähtevänsä.
Sanoi, että tahtoi edes yhdelle selittää, miksi lähti."
"Ja sinulle sopi se paraiten." Emännän ääni värisi. "Kai oli hänellä muutakin selitettävää?"