Emäntä ei kuitenkaan ollut yhtä herkkä unohtamaan. Hän piti päinvastoin Marttaa alituisesti silmällä, koettaen kuin valpas vahtikoira vainuta, missä näkyisi pienimmänkin salajuonen jäljet tai vähinkin vaara uhkaavan.
Kun Antilta tuli ensimmäinen kirje, oli Martta juuri muuttanut takaisin Teittoon. Hän näki kirjeen pöydällä ja arvasi heti oudosta ulkomaan merkistäkin, mistä kirje oli.
"Kali, kirje meille", sanoi emäntä kuin ihmeissään. "Pitääpä katsoa, mistäpäin on ja mitä sisältää."
Hän meni isännän kamariin ja sulki huolellisesti oven, eikä Martta sen jälkeen koko kirjeestä kuullut niin halaistua sanaa.
Mutta isännän vuoteen laidalla istui emäntä lukien kirjettä alusta loppuun asti, ja sitten taas alkaen alusta, kunnes kaikki oli mieleen kaivautunut juuri sillä lailla ja yhtä selvästi kuin se paperille oli piirretty. Kirje alkoi anteeksipyynnöllä ja selityksillä, miksi Antti vanhemmilleen tämän surun teki. Sitten seurasi seikkaperäinen selonteko kaikesta, laivasta, sen väestöstä ja elämästä merellä, vieläpä Tanskan pääkaupungista, ainoasta, jossa he Suomesta lähdettyään olivat käyneet.
"Osaapa se poika kirjoittaa", arveli isä, "mutta en minä sittenkään tiedä, annanko enää periä, kun noin luvatta läksi ihan Jumalan sanaa ja katkismuksen käskyjä vastaan."
"Mitä sinä nyt, jos siivona ja kelpo miehenä palaa, sillähän se on sovitettu."
"Jaa, jaa, mamma, ei sitä tiedä. Kaikkien meidän pitää rikostemme rangaistus kantaman; eikö niin?"
Emäntä ei vastannut. Hän piteli kirjettä yhä kädessään ja seurasi tarkasti sanoja, joita jo moneen kertaan oli ääneen lukenut. Mutta nautinto oli sittenkin sama. Joka lehdeltä lehahti häntä vastaan kuin tuulahdus tuosta kaukaisesta, tuntemattomasta maasta, jossa hänen poikansa nyt vaelsi. Joka lehdellä hän myöskin tunsi itsensä nuoruuden päiviltä. Noin oli hänenkin mielessään elämänilo ja elämänhalu uhkuneet. Noin oli hänkin halunnut pois, kauaksi ummehtuneista arkioloista, kyntämään elämän suuria selkiä, soutamaan oman voimansa viemänä sekä myötä- että vastatuulessa ja tuntemaan sekä ilossa että surussa elämän suurta, valtavaa voimaa ja rikkautta. Mutta syntiäkö lie ollut vai mitä, koska elämä aina vain oli pyrkinyt masentamaan ja murjomaan? Se oli kuin rautakouralla taluttanut teille, joilla rohkeus raukeni ja voima vaimentui.
Mutta olipa nyt hänen poikansa päässyt edes tuota tuntemaan. Tuntui se pieneltä korvaukselta, vaikka sekin oli katkeruudella sekoitettua. — — "Antti, Antti, miksi et sinä puhunut, miksi et äitiä ottanut ainoaksi uskotuksesi?"