Vieras katsoi ihmetellen tätä aukeaa lakeutta, joka niin odottamatta ilmaantui synkän metsän keskeltä. Mutta kotajärveläiset eivät sitä hämmästyneet. He olivat siihen tottuneet, niinkuin koskenpartaalla asuva tottuu veden pauhinaan. Mutta yhtä tottuneet olivat he siihenkin, että pimeän tullen tuota paikkaa välttivät. Ei se ollut mieluinen kylä päivälläkään. Mutta olihan silloin kuitenkin rohkeutta rinnassa enemmän, ja pystyihän ajatus silloin asioita arvostelemaan semmoisina kuin olivat. Mutta kuka pimeän tullen uskaltaisi sinne, missä tuntemattomat voimat temmelsivät, missä jokainen varjo verkkona kietoi, joka risahdus oli turmion enne ja jokainen outo ääni hornan henkien kamalaa kuisketta.
Nuorempi kansa Kotajärvellä ei tietänyt mitään omaa näkemäänsä, omaa kuulemaansa, josta tuo kauhu Teiton taloa ja sen asukkaita kohtaan olisi alkunsa saanut. Mutta vanhat ihmiset tiesivät Teiton entisistä asukkaista kertoa tarinoita, jotka selkäpiitä karmivat ja pöyristyttivät rohkeimmankin mieltä, kun niitä pärevalkean ääressä muisteltiin. Taloissa, joissa oli ruotiukko tai ruotimuori, näitä juttuja varsinkin kerrottiin. Moni vanhuksista muisti vielä hyvin Teiton nykyisen vanhan vaarin isänkin, hänet, joka talon ensin haltuunsa sai ja joka sen sitten pojalleen perinnöksi jätti. Petollinen ja julma oli hän ollut. Hän oli palvellut vanhaa sotaherraa, jolle talo ensin rakennettiin vanhainpäiväin varaksi. Paljon oli hän jo palveluksessa ollessaan isäntäänsä pettänyt, — niin sanottiin, — ja sitten kun ukko kuoli perheettömänä, sai renki vielä kaiken periä. Viekkautta ja pakkoa sanottiin hänen siinäkin käyttäneen, mutta voitolle hän pääsi perinnöstä riideltäessäkin. Mutta silloin juuri, kun kaikki näytti selvinneen, oli hänelle ilmaantunut oma veli kilpailijaksi. Veli oli siihen asti viettänyt kulkurin elämää, mutta oli sitten kuullut toisen veljen varallisuudesta ja onnesta. Sen houkuttelemana hän tuli Kotajärvelle, asettui Teittoon ja tahtoi osaa talosta. Riitaista oli veljesten elämä heti alusta. Paljon he joivat, pelasivat ja tappelivat, ja moni ennusti, että tuho siitä vielä tulee.
Usein kuului talosta maantielle sellainen elämä, että ohikulkijat kiiruhtivat poispäin turvallisemmille paikoille, kiiruhtivat kuin olisi henki ollut vaarassa. Ja että siinä vaaraa oli, siitä oli moni varma. Sentähden ei kukaan uskaltanut Teittoon lähteä illalla pimeän tultua, ja sentähden saivatkin veljekset siellä rauhassa elämöidä ja tapella.
Kun kulkuriveli sitten kerran pimeänä syksyiltana katosi teille tietymättömille, epäiltiin isäntää veljesmurhasta, mutta todistuksia ei saatu mistään. Veli oli poissa, eikä jälkiä löytynyt minkäänlaisia, ei vaikka nuottaakin lammessa vedettiin, jotta ruumis löytyisi, jos olisi sinne upotettu. Mutta ei löytynyt, ei metsästä eikä lammen pohjalta. Mutta Riitalammeksi kutsuttiin siitä pitäen Teiton läheisyydessä olevaa lampea.
Isäntä meni naimisiin pian tämän jälkeen. Vieraasta pitäjästä hän haki hiljaisen, nöyräluontoisen vaimon ja toi Teittoon. Viisi lasta heille syntyi, mutta yksi vain jäi eloon. Emäntä kävi yhä synkkämielisemmäksi, suri lastensa kuolemaa, suri miehensä jumalatonta elämää ja tuli viimein mielenvikaan. Saunannurkkaan hänet kytkettiin. Siellä eli hän raudoissa ja pahnain päällä kuin eläin. Mutta pimeinä syysiltoina, kun hourun huuto kuului maantielle ja kun Riitalammen laineet surullisesti solisivat, hätyyttivät ohikulkijat hevostaan pyrkien pian pois tuon kammottavan talon ja sitä ympäröivän alastoman, aukean lakeuden läheisyydestä, sinne missä iki-hongat taajana vartijajoukkona teitä reunustivat ja missä metsän puut puheillansa ihmisille seuraa pitivät.
Näitä kertoivat vanhat ihmiset nuoremmalle polvelle Kotajärvellä, ja joka kerran, kun kerrottavia uusittiin, vahvistui kuulijain vastenmielisyys Teittoa ja sen asukkaita kohtaan. Tiesiväthän sitäpaitsi nuoremmatkin omasta kokemuksestaan että elämä Teitossa ei ollut sellaista kuin muualla. Ainoa isännän eloon jääneistä lapsista, nuorin poika, joka isältä peri talon, oli kyllä monessa suhteessa isäänsä parempi, ei ollut niin raaka, ei niin kova, oli perinyt äidin lempeän ja hiljaisen luonnon, mutta saita hän oli, niin että penni sormissa soikeni, ennenkuin irti heltisi. Nuorena ei hän paljon kodissaan viihtynyt, oli työ-ansioilla vieraissa pitäjissä ja toi sieltä vanhempien kuoltua vaimonkin itselleen. Säästävästi sitä sitten elettiin, niin että palvelijoitakin nälällä kidutettiin, ja pois ne siitä syystä pyrkivätkin yksi toisensa perästä. Vuoden naimisissa oltuaan kuoli emäntä, jättäen jälkeensä pienen pojan. Teiton talo jäi taas emännättömäksi, ja yksinäistä, kolkkoa oli koti-elämä siellä. Poika kasvoi vaalinnatta ja valvonnatta. Pienenä hän usein ikävöi äitiä, itki yksinäisyydessä monet itkut ja oli usein apealla mielellä. Mutta kun vähän varttui, ei hän enää viitsinyt itkeä. Silloin tuntui vapaus mieluiselta, ja silloin rupesi hän yhä enemmän ottamaan esimerkkiä siitä, mitä ympärillään näki isän ja palvelijain seurassa. Hänellä oli iso-isän luonto. Itsepäinen ja rohkea hän oli, ja sukkela oli hän oppimaan. Hän oli jo ripille päästessään varova, viisas ja punnitseva kuin aikamies.
Pari vuotta senjälkeen, kun poika oli käynyt rippikoulun, rupesi isä-ukon ymmärrys heikontumaan. Pojan täytyi vähitellen kokonaan ottaa talon asiat ohjatakseen. Vaikeata se oli niin nuorelle, mutta hauskaa se oli samalla, kun ei tarvinnut enää ajatella: "saanko vai enkö saa", vaan sai elää ja olla niinkuin itse tahtoi.
Kun nuori isäntä läheni kahdettakymmenettä ikävuottaan rupesi hän ajattelemaan emännän ottamista. Vaikeata oli, kun eivät palvelijat talossa pysyneet ja kun ei ollut ainoatakaan uskottua ihmistä, johon turvautua. Emäntä oli otettava, sen ymmärsi isäntä jo käytännöllisistäkin syistä, ja sitä toisetkin hänelle toitottelivat. Mutta mistä ottaa, siinäpä pula? Ihmiset olivat hulluilla puheillansa saaneet monen piikatyttösenkin niin peloitetuksi, että oli pestinsä takaisin tuonut, kun ei uskaltanut Teittoon tulla. Mistäpä sitten emäntää saisi sellaiseen paikkaan? Ei ne ison talon tyttäret olleet niinkään otettavissa eikä Teittolainen muita taas huolinut ajatellakaan.
Teittolainen yritteli ja ajatteli, mutta aina häneltä asia kesken jäi. Ja jota enemmän asia pitkistyi, sen kiusallisemmaksi se kävi. Isäntä aivan suuttui, kun ajatteli, ettei hänen talonsa ja tavaransa kelvanneet. Olihan hänellä kolikoita kirstunpohjalla ehkä enemmän kuin kenelläkään muulla koko pitäjässä. Miks'ei tavarasta sitten apua hänelle naimakaupoissa, olihan siitä muille? Ja rehellisesti lyötyä rahaahan hänellä oli. Metsänmyynnissä, tukkiasioissa ja vaihtokaupoissa sen arvo kyllä tunnettiin. Miks'ei saanut emäntääkin sillä hankituksi?
Teiton isäntä oli siksi ylpeä, ettei kosimaan lähtenyt, jos ei onnistuminen ollut varmasti tiedossa. Ei hän sitä iloa kotajärveläisille tahtonut suoda, että olisivat voineet kehua antaneensa rukkaset Teiton rikkaalle isännälle. Parempi oli odottaa, kunnes hyvästi ja helpolla onnistuisi. Silloin sitä voitostaan ylpeillä saisi ja sellaista iloa kannatti kyllä odottaa.