Mutta kun ei emäntää ollut talossa, ei isäntäkään siellä viihtynyt. Matkoilla hän oli enimmäkseen, välitti kauppoja, oli töissä ja hommaili mitä milloinkin. Kehuipa hän kerran käyneensä ulkomaillakin, vieraissa kaupungeissa ja satamissa ja sillä matkalla oppineensa ulkomaan kieliä. Mutta miten paljon perää hänen kehuskelevissa kertomuksissaan oli, sitä eivät kotajärveläiset tienneet.
Kevätpuolella palasi isäntä tavallisesti kotiinsa. Kuin muuttolinnut pesän rakentamispuuhassa hääräili silloin hänkin talon töissä. Mutta se oli rauhatonta, kiihkeää puuhaa, jonka hän usein keskenkin jätti pistäytyäkseen taasen pienelle asiamatkalle. Oli kuin nuo monet matkat ja se levoton elämä, johon hän tottui, olisivat häneltä rauhan riistäneet yksin kotonakin. Vasta kun hän kerran heinänteon ajaksi palasi kotiin ja kehaisten kertoi pian tuovansa emännän taloon, tuntui siltä kuin hän todenteolla olisi talon töihin tarttunut. Aamusta iltaan hän kulki väkensä kanssa töissä, oli hyvällä päällä ja väsymätön innossaan. Viikate välähti kuin salama hänen kädessään, ja mehevä, kukkainen ruoho taittui sen tiellä.
Heinäväki katseli häntä kummissaan. Toiset nauroivat, toiset pudistivat päätään, ja sitten supistiin yhdessä ruuanperäisiä pidettäessä! Ennustettiin, että nyt tässä tulee toinen komento. Ei tulla toimeen enää niin vähällä väellä kuin ennen, ei pysy elämä enää niin yksinäisenä ja ilottomana. Niin sitä olikin eletty kuin haudassa, talvikausina varsinkin, isännän ollessa matkoilla. Piikatyttö ja renki silloin sinne kahden jätettiin vanhan ukkovaarin valvonnan alaisiksi, ja se ukko, vaikka oli heikkopäinen, kyllä se valvoa osasi kuin mikäkin vahtikoira! Kulki kintereillä, nuuski, vakoili ja vartioi, että kaikki isännän poissa ollessakin oli kuin olla pitää. Sille sitä oli monet kerrat naurettu, että mitäpä emännästä sellaiseen taloon. Mutta nyt isäntä kuitenkin aikoi tuoda hänet, ja kai emäntä uudet tavat toisi.
Isäntä itse oli asiasta niin hyvällä päällä, ettei tiennyt, miten olla ja elää. Nauraa piti ja leikkiä laskea ja sitten työssä käydä, niin että hiki otsalla helmeili. Mutta työnteonkin aikana pyörivät ajatukset siinä, mitä äsken oli tapahtunut. Oikein mieltä hiveli, kun sitä ajatteli, kun muisti, että nyt se emäntä tulee, tulee viimeinkin eikä olekaan mikään halpasukuinen, vaan sivistyneestä säädystä, oikeinpa papillista sukua. Kyllä sitä semmoista kelpaa muillekin näytellä ja kehua, niin että saavat harmiaan hautoa nekin isäntäjunkkarit, jotka häntä eivät olisi vävypojakseen huolineet.
Mukava juttu se oli! Kaikki oli käynyt kuin hujaus vaan. Isäntä oli ennen juhannusta pistäytynyt pienelle asiamatkalle erääseen pitäjääseen rannikkoseudulla. Siellä oli kievarin isännän kanssa tullut puhe pitäjän asioista, ja tämä oli kertonut, että heiltä oli pappi kuollut ja ensi keväänä tulee uusi. "Taitaa leski jo tänä kesänä pitää huutokaupan", kertoili isäntä. "Kun se armovuoden saarnaaja on perheellinen mies, tarvitsevat siellä tilaa enemmän."
"Vai pitävät jo tänä kesänä huutokauppaa", sanoi siihen Teiton isäntä, jonka mieleen heti muistui monet hänelle edulliset huutokauppamatkat.
"Niin, ensi keväänähän siitä kuitenkin on lähdettävä", selitti isäntä.
"Kyllä mahtaa rojua olla, kun tuollainen pesä puretaan."
"Pitäisipä siellä käydä", arveli Teittolainen, ja kievarin isäntä lupasi ilmoittaa, milloin huutokauppa pidetään.
Mutta Teittolainen raapasi korvallistaan. Häntä halutti jo edeltäkäsin tietää, mitä siellä oli myytävänä, tietääkseen kannattiko vaivautua sinne. Kun vaan voisi tekaista itselleen asiaa pappilaan, sopisi sinne pistäytyä.
"No, se ei ole vaikeata. Pyytäkää vaikka papinkirjaa meidän pojallemme, joka aikoo mennä merille", ehdotti kievarin isäntä. Ja niin oli asia sovittu.