Isäntä levitti nenäliinan polvelleen, hieroi silmiään kädellä ja kuivasi ne sitten nenäliinan nurkkaan. Mutta rovasti loi pikaisen, tutkivan katseen emäntään, joka kalpeana liikkui paikasta toiseen valvoen tarjoilua ja katsoen, ettei kukaan jäänyt osattomaksi hautajaisherkuista. Jos hän näki ja kuuli miehensä sanat, oli se hänelle ehkä okaana, joka haavoitti jo verillä olevaa jälkeä, särki jo särjettyä sydäntä. Mutta kenties oli jo sydän turtana surusta, kenties säästyi se pieniltä pistoilta, saatuaan suuren veristävän haavan. Siltä melkein näytti.
Rovasti kohautti silmälasiaan ja katsoi taas tarkemmasti. Emäntä kulki kuin unissaan kävijä. Joskus vain, kun Annin nimeä mainittiin, värähti hän kuin haavoittunut ja arka metsäeläin, joka säikkyy joka risahdusta, värisee ja vapisee jokaista hiljaisintakin haavankosketusta.
Kun viiniä tarjottiin konvehtien kanssa, katosi emäntä hetkeksi, ja rovasti päätti, että hän oli käynyt kuollutta katsomassa, sillä kun hän palasi, oli hän väsyneen näköinen kuin pitkältä matkalta tullut ja näytti jos mahdollista entistäkin kalpeammalta. Kun sitten viinin jälkeen oli kolmas kerta kahvia tarjottu, syntyi jonkun verran levottomuutta ja liikettä hautajaisvieraiden joukossa. Rovasti katsoi kelloaan ja kysyi eikö jo alettaisi lähteä hautausmaalle. Olihan matka Teitosta kirkolle pitkä. Isäntä myönsi, että parasta kai se on, ja kävi kysymässä jotain emännältä, kuiskasi sanan Antille ja palasi sitten rovastin luo ilmoittamaan, että kaikki on kunnossa. Sitten rykäisi hän ja pyysi vieraita, kaikkia yhteisesti, että vielä hautausmaalta palaisivat takaisin Teittoon syömään yksinkertaisen päivällisaterian vainajan muistoksi.
Väki lappautui sitten pihalle, järjestyen kuusikon ympärille ruumisarkun viereen.
"Mä pääsen tyyneen rantahan, myrskyistä jotka pauhaa", alkoi lukkari, ja kansanjoukko yhtyi veisuuseen, joka voimakkaana kaikui kirkkaassa syysilmassa kauas ympäristöön, yli lammen riittyneen pinnan aina kaukaiseen äänettömään metsään asti.
Kun virsi oli veisattu, nostettiin ruumisarkku lava-aisoille. Sen jälkeen rupesivat vieraat järjestymään. Isännät irroittivat hevosensa ja ajoivat lähemmä, vaimoväki nousi rattaille ja suojahuivit otettiin esille.
Maa oli pinnalta roudassa. Keli oli kova ja rämisten läksi rattaiden jono liikkeelle. Antti ajoi ruumisarkkua eellimmäisenä. Häntä lähinnä tulivat isäntä ja emäntä. Pitkän jonon viimeisinä ajoi Leena miehineen talon hevosella, jonka olivat lainaksi saaneet.
Vasta kirkolla yhtyi Martta hiljaa ja huomaamatta heihin. Ainoastaan Antin silmä hänet myöhemmin löysi haudan partaalle kokoontuneiden joukosta.
Hitaasti läheni saattue kirkonkylää. Käyden oli ajettu koko matka yksin myötämäessäkin, ja matkaa kun oli seitsemän virstaa, oli päivä jo painumaan päin, kun seurue pysähtyi kirkon juurelle. Kaikki jättivät hevosensa, kirstu nostettiin hautaushihnojen varassa nuorten miesten voimakkaille hartioille, ja niin jatkettiin matkaa jalan.
Juuri kun oltiin haudan partaalle järjestymässä, syntyi äkkiä tungos lujasti toisiinsa ahdettujen joukossa. Joku vieras pyrki takimmaisten joukosta esiin. Kaikki katsoivat toisiinsa. Ei kukaan tuntenut vierasta, mutta he näkivät hänen kasvojensa ilmeestä, ettei hän ollut uteloiva katsoja, vaan joku, joka tahtoi ja jolla oli oikeutta seisoa ensimmäisenä avatun haudan partaalla. Kaikki väistyivät kunnioittavasti syrjään. Vieras lähestyi ja pysähtyi vastapäätä Annin vanhempia ja Anttia suuren koivun juurelle, joka varjosti hautaa.