"Ehkä hän tulee silloin kun kevätkin", lisäsi Anni itse. "Ja se tulee varmasti kerran, iankaikkinen kevät, joka ei muuksi muutu."
"Se tulee, kun Jumala sen suo", sanoi Antti tarttuen sisarensa kuihtuneeseen käteen.
Anni makasi silmät ummessa kuin uneen vaipumaisillaan, huokuen epätasaisesti ja tuskallisesti. Äkkiä hän avasi silmänsä, katsoen kirkkaasti heihin kaikkiin, ja toisti kuuluvasti: "kun Jumala sen suo". Sitten lisäsi hän hiljaa: "kiitoksia". Silmät painuivat sitten umpeen, ja elämän lehottava liekki heikkeni heikkenemistään, kunnes se sammui hiljaiseen huokaukseen.
* * * * *
Päivä, jolloin Annia haudattiin, oli kuulakas ja kirkas. Lumi oli jo enimmäkseen maassa ja metsä näytti kolkon riisutulta. Mutta siellä täällä oli vielä kellastuneita koivuja, jotka kirkkaina paistoivat mäntymetsän keskellä punamarjaisien pihlajaterttujen rinnalla.
Kutsuttuja oli pitäjätä pitkin saapunut, ja Teiton piha, jonne niin harvoin muuten vieraita eksyi, oli nyt ajokaluja ja hevosia täynnä. Ei ollut muuta tyhjää sijaa siellä kuin portaiden kupeella pieni neliön muotoinen, kuusten ympäröimä puistikko, johon ruumisarkku oli nostettu.
Mustapukuisia vieraita oli sisällä huoneet täynnä. Niitä ei ennen koskaan siellä ollut sellainen joukko ollut koolla, ei edes Annin eikä Antin ristiäisissä, ainoat kerrat, jolloin Teitossa oli kutsuja ollut.
Kaikki puhuivat hiljaisella ja hillityllä äänellä, niinkuin hautajaisvieraat ainakin, ja useat näyttivät surullisiltakin, sillä Annin elämäntarina oli siksi tunnettu, että se oli herättänyt osanottoa sekä tuttujen että tuntemattomain keskuudessa.
Kaikista läsnäolevista puhui itse talon isäntä eniten. Hän istui salin nurkassa pitäjän uuden rovastin vieressä, joka oli asettunut keinutuoliin, "pappien tavalliseen paikkaan", kuten isäntä istumaan käskiessään huomautti.
Rovasti kun äsken oli paikkakunnalle muuttanut, ei paljon puhunut, ja kun ei rovastilla ollut sanottavaa, puhui isäntä. Hän kuvaili monisanaisesti ja juurta jaksain, millainen lapsi Anni oli ollut, miten kaunis, miten lahjakas ja hyväntapainen. "Se oli kuin toista rotua", vakuutti hän, voimakkaasti niistäen nenäänsä siniraitaiseen nenäliinaan, "aivan, herrasrotua, hienompaa kun äitinsäkin, vaikka meidän mamma on pappilassa syntynyt ja kasvanut."