"Minä tahtoisin niin mielelläni nähdä tauluni siellä, missä se ennen riippui", sanoi Anni seuraavana päivänä.
"Voinhan sen viedä sinne", sanoi äiti, "mutta mitenkä sinä sitä sitten näet?"
"Jos te minutkin viitsisitte muuttaa. Kyllä Antti ehkä kantaisi?"
Äiti kääntyi äkkiä ikkunaan päin ja tuska tukahdutti sanat. Nytkö se siis oli tulossa, tuo vieras, joka ei kutsua kaivannut eikä käskystä takaisin kääntynyt, joka armottomasti ojensi kätensä nuortakin ottamaan, muuttamaan kodin ilon, siirtämään pois sijoiltansa, toisille tuntemattomille, jonne ei ystävä voinut ystävää seurata, ei omainen omaista!
"Mitä sinä muuttamaan rupeaisit?" Äiti koetti kaartaa ja väistyä. "Me teimme tilasi tänne juuri siksi, ettei entiset ajat mieleesi muistuisi ja ikävä yllättäisi. Se on nyt Antin tuo toinen huone." "Kyllä hän vaihtaisi. Ethän äiti kieltäne?" "En, en, jahka nyt ennätämme." Äiti aikoi vieläkin viivytellä kuin estääkseen sen tuloa, jota hän pelkäsi huoneen muuton ennustavan. Mutta Anni ei hellittänyt. Heti kun Antti tuli huoneeseen, puhui hän asiansa. Äidin täytyi tehdä tila valmiiksi, ja Antti nosti sisarensa tukeville käsivarsilleen.
"Kyllähän minäkin", sanoi isä, joka oli tullut huoneeseen tytärtään katsomaan.
"Kiitoksia isä, mutta Antti on niin voimakas!" Anni sanoi sen melkein ylpeillen.
Kun hän sitten makasi huoneessaan, naulattiin taulu entiselle paikalleen. Mutta se ei kauan saanut siinä olla, ennenkuin se taas oli tuotava lähemmä, aivan Annin viereen.
"Pian se laulaa minulle viimeisiä kertoja", sanoi hän, salaa pyyhkäisten kyyneleen silmästään. "Miksi ei Vilho tule?"
Äiti, isä ja Antti istuivat vuoteen ympärillä, mutta ei kukaan voinut vastata. Isä yritti, mutta kun hän näki miten vaivalla Anni huokui ja miten lähellä loppu näytti olevan, kuoleutuivat sanat hänenkin huulillaan.