Emäntä huomasi Leenan ajatuksen ja tunsi suuttumuksen tapaista mielipahaa. Hyvä oli sellaisen kuin Leenan, joka aina alistui ja nöyrtyi ja sanoi, että kaikki tuli Jumalalta hänelle ja kaikille parhaaksi. Hätäkö hänen nytkin oli sanoa. Lapsia oli hänellä ollut monta, terve oli elossa oleva ja hyvä oli hänellä mies. Se, jolle elämän onnea ja rauhaa kerrankin oli eheänä suotu, se jaksoi sitten surutkin vastaan ottaa. Mutta joka aina oli saanut otella henkensä edestä, jota pettymykset ja taistelut ovat ahdistelleet nuoruuden ajoilta asti, sille ei lopulta jäänyt vastustusvoimaa rahtustakaan. Sen täytyi joko sortua — antautua taistelutta ja sortua — tai pitää kiinni toivon viime kipinästä, uskoa siihen ja siitä voimaa ammentaa, muuten oli mennyttä kaikki.
Mistä sen Leena tiesi, ettei Anni voinut parantua? Ihme se tosin olisi, mutta ilo oli ennenkin ihmeitä tehnyt, ja jos koskaan oli sellaiseen aihetta ja syytä, niin eikö nyt?
Leenan puhe ehkä kuitenkin vaikutti Anniin tai oli se sitä, että hän tunsi voimiensa vähenevän — vai olikohan varokeino ainoastaan — mutta seuraavana iltana, ollessaan kahden Antin kanssa, otti hän esille pienen paperiliuskan ja jätti sen veljelleen. "Säästä se Vilholle, jos sinä hänet tapaisit ennen minua", pyysi hän. Muuta ei sanonut.
"Etkö sinä enää muista omaisuuttasi takaisin vaatia?" kysyi samassa äiti leikillisesti, astuen huoneeseen.
Anni ei muistanut, mitä omaisuutta hänellä oli kaivattavana, mutta kun äiti näytti pienen kirstun lukkoa avaimineen, muisti hän pitkän ajatusharhailun perästä vihdoin äidille jättämänsä tavarat. Äiti kertoi silloin ensi aikoina kyllä muistaneensa noita tavaroita, mutta sitten unohtaneensa ne vallan, kun ei heti ollut uskaltanut niitä Annille näyttää. Vasta eilispäivänä oli hän sattumalta löytänyt avaimen ja siitä muistanut pienen kirstun, joka oli ullakolla niin hyvässä tallessa, ettei sitä kukaan muu kuin äiti sieltä löytänyt.
Heti muistettuaan tavaransa muisti Anni punatulkunkin. Sitä ja kirjeitä hän kaipasi, muuta ei. Äiti haki taulun ja toi sen Annille.
Miten se näytti muuttuneen! Vai oliko muutos ehkä tapahtunut katsojassa? Niin oli kuin päivän kirkas kimmellys hankien harjalla olisi himmentynyt. Huurteiset metsät hohtivat kuin kaukaa, näkymättömän harson läpi, ja pieni punatulkku lauloi lepän oksalla hillittyä, vienoa virttänsä, kuin talttuneena vuosikausia kestäneestä vankeudesta.
"Ennen lauloi lintuni raikkaammin", sanoi Anni ja ääni värähti vähän.
"Eihän sitä aina jaksa olla yhtä innostunut", lohdutteli äiti. "Jos lie lintusikin vähän väsähtänyt."
Anni ei vastannut mitään. Hän vain katseli tauluansa ja ajatteli, että vaikka hanki peitti maan ja kuolema näytti kahlehtineen kaiken, lauloi sittenkin lintunen toivon laulua keväästä ja ylösnousemuksesta.