"Kunpa se ilopäivä, jota hän odottaa, tulisi pikemmin", ajatteli äiti. "Ehkä sitten vielä olisi toivon sijaa. Iloistaanhan ihmiset kuuluvat elävän. Monen kuolemantaudinkin on ilo parantanut; eipä tiedä, vaikka se Anninkin vielä pelastaisi." Kuinka se ajatus ja toivo äidin sydäntä hiveli! Hän sai kuin uutta voimaa antaessaan sille valtaa. Hän oli murheen päiviä saanut kukkurapäisellä mitalla. Entä jos nyt oli onnen vuoro hänenkin ovelleen kolkuttaa? Jos eksyisi se surun tyyssijaan kerran. — Nythän kaikki näyttikin entistä lupaavammalta. Lapset olivat suuria, ja suuria surujakin olivat jo äidille tuottaneet, mutta nyt oli iloa heillä odotettavissa. Antti oli miehistynyt ja kehittynyt paremmin kuin äiti oli uskaltanut toivoakaan. Anni oli jälleen täydessä ymmärryksessään. Isäkin oli suostumuksensa antanut Annin rakkaudelle ja — — ja — — kun nyt Vilho vain joutuisi!
Oli kuin aurinko taas olisi Teittoon paistanut, pilkistänyt sisään iloisemmin ja ystävällisemmin kuin vuosikausiin. Epäsoinnut alkoivat haihtua. Jokaisen sydän oli vireeseen saanut. Oltiin kuin juhlaa odottamassa, niin hiljaista ja rauhallista oli kaikki. Mutta aurinko, joka akkunoista sisään pilkisti, olikin ainoastaan syksyn vienovaloinen, voimaton ja pian mailleen menevä päivä — — —
Eräs Annin muutamista toiveista kohdistui kirjeeseen, jota hän Almalta odotti. Kun se vihdoin tuli, oli Rajalan Leena juuri käymässä. Anni ahmi kirjeensä ja kertoi sitten äidille, että nyt vihdoinkin oli Vilho tulossa. Alman ensimmäinen kirje oli jäänyt jonnekin matkan varrella ja toinen oli harhaillut ties missä, ennenkuin viimein osui oikeaan. Heti sen saatuaan oli Vilho valmistautunut matkaan. Hän oli siitä Almalle kirjoittanut sanasen ja Alma luuli melkein, että hän olisi joutunut perille yhtä pian kuin kirje Annille.
"Eiköhän olisi paras vaan nyt toista ylkää odottaa", sanoi Leena ja hänen silmänsä vettyivät.
"Kuolemaako?" Anni vavahti. "En minä sitä enää pelkää."
"Se on ottaja, joka ainakaan ei jätä tulematta."
"Kyllä minä olen sitä ajatellut." Annin ääni aleni kuiskaukseksi. "Almakin on siitä puhunut ja kirjoittanut minulle. En minä ole ollut hyvä niinkuin tahtoisin, mutta kyllä minä tiedän, että Jumala pitää minua lapsenaan."
"Onnellista on lapsen uskolla mennä taivaaseen. Harva sitä voi. Mutta lapselle ovat kodin portit avoinna." Leena pyyhki silmiään esiliinan nurkkaan.
"En minä kuitenkaan luule, että se vieras tulee ennen Vilhoa." Anni hymyili onnellisena. "Ette usko Leena, miten paljon terveempi olen jo tiedosta, että hän on matkalla."
Leena ei voinut olla hymähtämättä. Semmoinen se oli nuori mieli, toivoa jaksoi vielä kuoleman kynnyksellä. — —