"Olenkohan tullut?"
"Olet." Sitä riemua äänessä! Martta itsekin sen huomasi. Hän uskalsi ensi kertaa katsoa Anttia suoraan silmiin, ja kuinka ne säteilivät!
"Mieheksihän sinä jo pienenä lupasit tulla, kun kehuit siksi pääseväsi, vaikkei minusta siihen olisi", sanoi Anni hymyillen heikosti.
"Jumalalle kiitos, ettei lapsen toivo turhaan mennyt." Antti nousi, nyökkäsi päätään ja läksi huoneesta.
Jumalan kiitos! Martan sydän sykähti. Olisipa äiti ne sanat kuullut!
Emäntä huomasi vilkaistessaan ulos tuvan ikkunasta, että Antti läksi.
Eipä välittänyt kovin Martan seurasta. Olivatkin siis kaikki äidin
huolet turhaa mielikuvitusta vain — — Olkoot tytöt nyt kahden kesken.
Eihän Annikaan puhune Martalle mitään erityisempää, kun näkee, ettei
Antti semmoisia ajattele.
Emäntä rauhoittui ja tuli yht'äkkiä iloisemmalle mielelle. Marttakin oli hänestä niin hyvä, että jo rupesi ajattelemaan, uskaltaisiko vielä joskus takaisin pyytää, kunhan nyt ensin näkisi, että Antin mieli oli vakaantunut ja jos mahdollista muuanne kääntynyt.
"Joko nyt lähdet? Mitä sinä semmoista kiirettä pidät", sanoi emäntä, kun Martta tuli tupaan hyvästille.
"Täytyy lähteä", sanoi Martta ja hyvästeli.
Emäntä huomasi, että hänen silmistään välähti kostea kiilto, mutta kukapa ei itkisi oltuaan Annin luona? Niinhän hän oli kuin taittunut kukka, joka kesken kukoistuksensa on maasta nyhtäisty ja sitten kuihtuu kuihtumistaan, vaikka kuinka koetettaisiin vaalia ja säilytellä.