16.
Antti kulki auran perässä Teiton pellolla. Hän painoi auran kärkeä syvemmälle multaan, nosti, kun este tapasi, ja painoi sitten taas takaisin syvälle kosteaan, saviperäiseen maahan, josta multa hienona levynä irtautui ja painui kynnetyn kupeelle. Aamupuolesta oli sadetta vihmonut, sitten se lakkasi. Päivä oli nyt päässyt esiin pilvien takaa ja korkealla, sinne tänne hajaantuneiden hattarain alapuolella, kieppui leivonen, laulaen ja livertäen niin, että säveleet kirkkaina kuin helmet pudota helähtelivät pilvistä päin.
Antti nosti auraa, käski hevosta, käänsi ja alkoi uuden vaon. Siinä astuessaan hän tuli ajatelleeksi, että hän tänä keväänä ensi kertaa oli alkanut ymmärtää, miksi kotipellot olivat paremmat perata kuin muut, miksi isänmaa parempi muita maita, kotikylä muita kyliä. Ensi kertaa hän tunsi iloa siitä, että nämä pellot olivat hänen omansa, olivat esi-isäin raatamia, hänen huostaansa uskottuja ja hänen lapsilleen kerran joutuvia.
Mutta tuo viimeinen ajatus toi huoletkin mieleen. Ei pitäisi ajatusten päästä niille aloille kevätpäivinä, kun kaikki uhkuu elämää ja voimaa, kun pensaikossa ja räystäiden alla alkaa pesänrakentamiset ja maa työntää povestaan mehevää, nuorta nurmea. Ei pitäisi silloin ajatella, ei muutenkaan, mutta etenkään ei, jos tietää kenen omakseen ottaisi, kenen kuljettaisi kukkana kotiin, kenen istuttaisi kunniasijalle rinnallensa, — — jos vaan saisi.
Antti koetti kääntää ajatukset mielestään ja palata siihen, mitä vast'ikään oli ajatellut.
Vasta kun sitä on vieraissa ollut ja tuntenut, miten sitä siellä on kuin juureton, vasta silloin oppii kodin arvon tuntemaan.
Niin oli Antinkin käynyt. Kun hän kotoaan salaa karkasi, tunsi hän, että muusta ei apua. Hänen voimassaan ei ollut kotiolojen muuttaminen. Ei hän voinut omaa mieltänsäkään muuttaa, mitä sitten muita. Monen monet kerrat hän oli tehnyt hyviä päätöksiä ja yhtä usein hän taas oli ne rikkonut. Hän oli halveksinut itseään, kun tuli päihtyneenä kotiin tai kun oli pelaamisen takia velkaan joutunut. Hän oli karttanut äidin tutkivaa katsetta ja arkaillut Marttaa tavata. Mutta mitä siitä? Kun rupesi taas ikävä tuntumaan eikä kotona sille viihdytystä saanut, silloin veti se häntä toveripiiriin, veti kuin virta, joka kuljettaa tahdotonta veneessä istujaa. Hänellä ei ollut voimaa tarttua airoon ja soutaa vastavirtaa, takaisin kohden lakeaa, ikävänharmaata kotirantaa. Olihan pyörteissä keikkumisella edes hetkellinen viehätyksensä, eikä hän siitä voinut luopua, kun ei ollut mitään vastaisella puolella, joka olisi vetänyt ja houkutellut parempaan päin. Sellainen vastapäin; pahalle olisi voinut hänet pelastaa, mutta sitä ei kotoa löytynyt, siksi hän sitä hakemaan läksi.
Hän tunsi, ettei hän siinä tehnyt väärin, vaikka se olikin kotoa karkaamista. Se oli tosin pakkomatka, mutta se pakko pelasti hänen paremman minänsä, pelasti kaiken, mikä hänessä oli hyvää, voimakasta ja elämää varten aiottua.
"Enkä minä sitä matkaa kadu, en ikänä", ajatteli hän painaessaan auran syvemmälle vakoon. Mutta monenlaista ja usein räikeän kirjavaa oli se elämä, jota hän oli matkallaan nähnyt. Ei siellä suinkaan tarjottu yksin sitä houkutusta hyvään, jota hän sisimmässään ikävöi. Mutta siellä tarjottiin kuitenkin runsaasti mitä annettiin, pahaa yhtä hyvin kuin hyvää, ja enemmänkin, ja juuri tuo runsaus ja voima häntä viehätti. Toista se oli kuin elämä ummehtuneessa kotikylässä. Sanomaton ja voimakas elämänhalu huumasi hänet, ja hän heittäytyi rentonaan sen valtaan, tuntien samaa käsittämätöntä tyydytystä kuin kotka, joka vihdoinkin pääsee vankilasta vapaaksi nauttimaan sitä vapautta, jota varten hän on luotukin.
Tätä ensimmäistä huumausta seurasi pian heräämisen aika. Se vaati häntä arvostelemaan sitä uutta elämää, johon hän oli joutunut, ja valitsemaan sen tarjoaman hyvän ja pahan välillä. Ja tuossa valitsemisen kiirastulessa hän kasvoi mieheksi. — —