Näistä sisäisistä kokemuksistaan ei Antti koskaan ollut kirjoittanut kotiin. Mutta kun hän palasi, huomasi jokainen, ettei hän suotta ollut tehnyt matkaansa. Äidille hän joskus mainitsi, miten toiselta elämä nyt tuntui kuin ennen, mutta yksin Anni sai tietää, mitä kaikkea hän oli kokenut, miten kovaa koulua oli käynyt, ennenkuin mieheksi oli tullut, ja mitä hän nyt aikoi ja toivoi tulevaisuuden varalta.
"Sinä teet Teitosta onnen ja ilon pesäpaikan", oli Anni kerran sanonut.
"Sitä minä en koskaan olisi voinut."
Silloin pudisti Antti päätään. "Sitä en uskalla ajatella vielä ainakaan, mutta minä tiedän nyt ainakin, mitä koti ja kotimaa ovat ja minä tiedän, että minulla juuri täällä on tehtäväni. Sitä tehtävääni ajattelen minä nyt mieluimmiten."
Sitten hän oli ruvennut kertomaan Annille niiden maiden oloista, joissa oli käynyt. Hän oli kotoa lähdettyään ensin oleskellut eri paikoissa Amerikassa, sitten vähän Englannissa ja viimeksi Tanskassa. Olihan niissä kaikissa ollut paljon nähtävää ja opittavaa, mutta Tanska oli häntä eniten miellyttänyt. Sen pienet kartanot, joiden pellot ja niityt olivat hyvin viljellyt kuin puutarha ja joiden asukkaat tuntuivat turvatuilta ja onnellisilta, olivat ensi kerran hänessä herättäneet koti-ikävää. Ensi kerran hän oli siellä tyytyväisenä muistanut, että Teitto on hänen omakseen tuleva. Sen pellot ovat hänen kynnettäviään ja kylvettäviään, sen niityiltä hän karjalleen heinää korjaa.
Juuri tällaisena kevätaamuna se ajatus oli herännyt ja oli tuonut sellaisen onnen tunteen tullessaan, että olisi tehnyt mieli puristaa pellolla kulkevan kyntäjän kättä ja huutamalla huutaa hänelle, että "on minullakin pellot ja niityt, ja koti on kaukana kotimaassani Suomessa".
Kuinka hän sitten oli ruvennut kotia ajattelemaan ja kaikkea sitä, mitä tahtoisi tehdä, kun saisi ohjakset omiin käsiinsä! Hän rupesi jo matkallaan kuulostamaan ja katsomaan, missä vaan voisi kodin hyväksi jotain oppia. Hän rakensi ajatuksissaan kotitalon uudelleen, maalasi sen iloisen vaaleaksi ja valkonurkkaiseksi ja istutti puut ympärille. Ja kun se oli valmis, toisti hän itselleen: "Se on minun, minun omani."
Hän muisti kaikkea tätä kyntäessään vaon toisensa perästä. Kun hän siitä oli Annille puhunut, oli tämä ihastunut ja kiittänyt häntä hänen aikeistaan. Se oli Annista ollut hauskaa ajatella, että Teitosta vielä kerran tulisi kaunis talo. Ja sitten hän oli vielä sitäkin ajatellut, että kun Antti sitä oikein rupeaa asumaan ja siihen juurtumaan, ei se häneltä joutuisi vieraille, ei ainakaan Ollille, niinkuin isä joskus oli uhkaillut.
"Mutta entä jos sittenkin joutuisi", johtui Antille mieleen. — Hän käski hevosta. — Eihän sitä tiennyt, jos vielä niin kävisi, vaikka Anni olikin hyvin päin ennustanut. Olihan moni muukin asia mennyt toisin kuin Anni oli ajatellut. Jos menisi tämäkin? Eihän se ollut mahdotonta.
Antti tuli yht'äkkiä ajatelleeksi, että kummanko hän valitsisi, jos isä nyt sanoisi: "nai Metsäahon Viivi ja jää Teittoon, tai mene tiehesi ja ota omasi mistä tahdot". Oikein hän hätkähti sitä kysymystä, vaikka oli mies. Olisi siinä kova kohta. Luopua Martasta tai Teitosta, saada omakseen Martta ilman kotitaloa tai kotitalo ilman Marttaa ja lisänä Viivi, joka puhui nenäänsä ja katsoi kieroon aina kun miellyttää tahtoi ja joka vielä oli niin naimahaluinen, ettei sitä voinut salata, ei keinolla millään. Hyi, minkälainen ajatus! Oikein mieltä etoi.
Mutta olihan pitäjässä muitakin. Ei tiedä kuka sopisi?