Anttia rupesi yht'äkkiä naurattamaan, kun ajatteli, keitä kaikkia isä voisi ehdolle panna. Olihan niitä montakin. Kun tiedettiin Teitossa olevan rahaa, uskalsi ajatella melkein ketä hyvänsä. Suovaaran rikas tytär olisi sen puolesta sopinut, että hänen lempityönsä oli korkojen laskeminen. Hänellä tiedettiin olevan rahaa pankissa kymmeniä tuhansia, ja itse hän aina säästi ja laski, laski ja säästi, että vaan koroillekin vielä korkoa kasvaisi. — Ja olihan Heilalassakin iloinen tytär, joka osasi kaikki tanssit ja hypyt, mutta ei vaan uskaltanut navettaan mennä, etteivät hänen vaatteensa rupeaisi haisemaan! Olisi hänkin ehkä vaaliin sopinut.
Antti nauroi. Kuka ihmeessä osasikaan muuta kuin nauraa sellaista sieppanaa muistaessa, varsinkin näin kauniina kevätaamuna, jolloin väkisenkin täytyi ajatella kaikkea iloiselta kannalta.
Antti alkoi ajatuksissaan aivan huomaamattaan hyräillä. Mistä lie säveleenkin saanut. Niin tuli, ettei tiennyt mitä lauloikaan. Piirileikissä hän sen oli oppinut ja sitten unohtanut. Mutta nyt se sukelsi ummesta esiin.
Kun hän pariin kertaan oli laulanut säveltä, tulivat sanatkin. Ne tulivat nekin aivan itsestänsä, ja kun hän huomasi, että muisti loppuun asti, raikautti hän laulun, niin että kaikui peltoa pitkin.
Ruuna höristeli korviansa, nykäisi auraa vähän ja rupesi astumaan rivakammin. Anttikin oikaisihe, katsoi pilviin päin, missä leivonen näkyi pienenä mustana pisteenä, ja kajautti taas laulun.
Samassa hän näki liikettä kotipihalta. Hän keskeytti laulunsa ja tähysteli. Hänellä oli hyvät silmät, ja vaikka oli matkaa pihalle, tunsi hän äidin. Äiti kävi aitassa, pyörähti sitten takaisin tupaan ja palasi taas aittaan.
Laulu jäi Antilta kesken. Kuinka äiti sentään oli vanhentunut, ajatteli hän itsekseen. Hän ei ollut sitä ennen niin ajatellut, mutta nyt se pisti silmään tänä kirkkaana kevätpäivänä, kun kaikki luonnossa oli niin nuorteaa ja voimakasta ja hänen oma povensa uhkui elämänhalua ja voimaa. Äiti vain ei ollut nuortunut, sen hän näki siitäkin, että äiti kävi kumarassa ja astunta oli väsynyttä ja raskasta. Eikö vain lie tukkakin ihan harmaa jo?
Hän koetti muistella. Kyllä se niin taisi olla, ja ryppyjäkin oli ruvennut ilmestymään kovin paljon suun ja silmien ympärille. Hän oli sen kyllä nähnyt, mutta eipä ollut tullut oikein ajatelleeksi ennen kuin nyt. Miten sitä olikin niin huomaamaton, kun aina näki ja yhdessä oli. Ei silloin tullut tarkanneeksi, ei ajatelleeksi. Vasta sitten kun jokin herätti ja pani ajattelemaan, sidoin sitä huomasi ja ymmärsi.
Ja mistäpä äiti olisikaan nuortunut? Eihän hänellä muuta ollut viime aikoina ollutkaan kuin surua. Annin kuoleman jälkeen se oli häntä hivuttanut vähitellen, mutta varmasti kuin elon voimaa jäytävä tauti. Hän oli kuin puu, jonka kylkeen haava on isketty ja jonka neste pisara pisaralta valuu kuiville. Hän kuihtui ja kangistui sekä sisällisen että ulkonaisen ihmisensä puolesta, eikä siinä mikään voima voinut sitä ehkäistä.
Hänellä pitäisi olla onnea, ajatteli Antti. Mutta mistä oli se onni otettavissa? Ei sitä kai äidin osalle paljon elämässä ollut riittänytkään. Lapsistaan hän oli enimmin toivonut, ja kun sekin petti, ainakin Annin suhteen, silloin sammui viimeinenkin ilon kipinä. Hänen selkänsä köyristyi työtaakan alle. Hänen sydämensä sortui surujen suuruuteen.