Antti oli monta kertaa talven kuluessa säälinyt äitiä. Hän oli nähnyt, miten äiti kärsi, ja oli koettanut lohduttaa. Olihan äidin suru hänenkin surunsa. Mutta äiti oli aina luotaan työntänyt, milloin karttavin, milloin katkerin sanoin. "Olenhan minäkin sinun lapsesi", teki hänen kerran mieli sanoa, mutta sitten hän muisti, että eihän poika voi olla äidilleen sitä, mitä tytär ja vielä sellainen tytär kuin Anni. Sanat jäivät sanomatta, ja sen kerran jälkeen Antti lähestyi äitiä harvemmin.
Nyt, kun hän sen muisti, tunsi hän pistoksen sydämessään. Mikä hänet panikaan vetäytymään pois? Hän oli äidin ainoa poika ja kai ainoa toivokin. Miksi hän väistyi ja vetäytyi pois, kun ei heti onnistunut? Niin oli äiti parka kuin kuihtumassa oleva havupuu, jonka neulat vihaisesti pistävät, mutta miksikä hänen tarvitsi sitä pelätä? Olisi vaan koettanut haavaa tukkia, hoitaa ja hoivailla, niin että uuden elämän nesteet olisivat elpyneet, uusi toivo sydämeen syttynyt. Mutta hän oli väsynyt kesken ja vetäytynyt pois, ehkä siitäkin syystä, että tunsi kerran joutuvansa lisäämään äidin surua. Hän tiesi, että jos hän vaan puhuisi Martasta, särkyisi sekin, mikä nyt oli ehyttä äidin ja hänen välillään, ja sentähden tuntui niin toivottomalta rakentaa siltoja, jotka kuitenkin pian joutuisivat purettaviksi.
Äidin tähden olisi hänen kuitenkin pitänyt koettaa. Välttihän hän äidin tähden Marttaakin pitkin talvea, miksi hän ei sitten voinut aina olla rakastava ja lempeä äitiä kohtaan. Ehkä se sittenkin olisi äidin mieltä keventänyt, vaikka hän ei saanut sitä näytetyksi, ja ehkä se myöskin olisi voinut tasoittaa Martalle tien Teittoon?
Antti katsoi kartanolle päin. Äiti oli jo aitan portailta poissa. Oli kai mennyt tupaan askaroimaan.
Isä kulki yksin pihamaalla, kulki hitaasti ja horjahdellen sauvan nojassa ja pysähtyi tuon tuostakin puhaltelemaan. Vanhentunut oli hänkin, vaikkakaan ei niin paljon kuin äiti. Hän oli taas pitänyt tautiaan joulusta kevätpuoleen asti, ja kyllä oli jokainen saanut sitä tuntea, äiti tiettävästi eniten.
Pitkä oli se totisesti ollut Antillekin, tämä ensimmäinen talvi kodissa matkan jälkeen. Isä oli sairastanut, äiti surrut. Hän oli koettanut tehdä työtä kuin mies ja työn lomassa ajatella, miten haihduttaa vanhusten ikävää. Hänellä oli sanomalehtiä ja kirjoja enemmän kuin koskaan ennen Teitossa niitä oli nähty, ja niitä hän luki sekä vanhemmille että itsekseen. Isä kyllä murahteli niiden lehtien paljoudesta ja rahantuhlauksesta, mutta Antti ei siitä välittänyt. Hän oli ne omilla rahoillaan maksanut eikä enää ollut holhouksenalainen. Mitä siitä sitten, jos isä sanoikin.
"Pian perintösi menee", sanoi isä kerran, "jos aiot tämmöistä tapaa pitää."
"Ei se raha ole kaivoon viskattu", sanoi Antti tasaisesti.
Mutta äiti nousi äkkiä. "Se raha, se raha ja se perintö, niitä sinä aina jaksat ajatella, vaikka ne meidät tappaisivat vielä kaikki tyyni."
"So, so, mamma, mitä sinä nyt vastaanpanet. Kyllä sinäkin rahan arvon ymmärrät."