Mutta äiti ei ollut yhtä iloinen siellä suuressa kodissa. Hän oli enimmäkseen itkeytyneenä, varsinkin silloin aina, kun isä tuli kotiin ja jo pihalta rupesi kuulumaan outoa rähinää. Äiti silloin toimitti pojan pois, ja kun tämä kerran uteli, mikä isän oli, kertoi äiti, että isä ei ollut terve. Mutta kerran tällaisen kotiintulon perästä tuli äiti ääneen nyyhkyttäen sisään. Hän ei voinut puhuakaan isoon aikaan, itki vain. Sittenkun viimein sai sanotuksi, kertoi hän nyyhkytysten lomassa, että isä oli myynyt heidän talonsa. Hän oli luvannut ostaa pienemmän paikan toisessa pitäjässä ja siellä ruveta työtä tekemään ja pysyä raittiina. Mutta kun kaupat oli tehty ja rahat saatu, olivat toiset houkutelleet juomaan ja isä oli päissään lähtenyt kotiin ajamaan. — Äiti ei enää muistanut sairaudeksikaan sanoa. — Tiellä oli isä hukannut rahat, hukannut kerrassaan kaiken, mitä hänellä oli, paitsi taloa, joka nyt jo olikin toisen oma. Rahoja koetettiin kyllä saada takaisin, mutta turhaan. Ainoa, jota epäiltiin, oli Teiton nykyinen vanha vaari. Hän oli tietä ajanut niihin aikoihin; mutta hän kielsi jyrkästi löytäneensä rahat, eikä asiata saatu todistetuksi. Köyhäinhuoneella, juopposairaana kuoli sitten talostaan joutunut isäntä, ja sinne kuoli suruunsa Martan mummokin. — Isää kasvatettiin huutolaislapsena pitäjällä. Heikko ja kituvainen kun hän aina oli ollut, olisi hän tuskin mökkiläiseksikään päässyt, jos ei Teittolainen olisi hänelle Rajalan ränstynyttä mökkiä tarjonnut mitätöntä vuokraa vastaan, kunhan vain sai mökkinsä asutuksi. — —
Isää rupesi ry'ittämään, niin että ruumis vapisi. "Semmoiset ne ovat meidän välimme", sai hän vaivalla sanotuksi.
"Mutta ethän sinä sitä Antille viaksi lukene?"
"En, mutta minä en sinua sinne antaisi heidän poljettavakseen ja halveksittavakseen. Isäni, äitini ja kotoni ovat he vieneet. Vieläkö antaisin ainoan lapseni? Jumala armahtakoon, jos se on ylpeyttä, mutta minä en voi." — —
"Isä, isä!" Martta otti isän kädestä kiinni. Se oli kylmänkostea tuskanhiestä.
"Anteeksi antakaa, niin teillekin anteeksi annetaan, tehkää niille hyvää, jotka teitä vihaavat ja vainoavat." Leenan kädet kytkeytyivät ristiin. "Ei sillä, ettei voisi sopia ja unohtaa. Sovussahan vuosia jo olemme eläneet yhdessä. Mutta se tie tulisi sinulle, lapsi, niin raskaaksi."
"Äiti, minä olen nuori ja minä rakastan Anttia." Martta tunsi, että nyt hän häntä vasta rakastaakin, nyt, kun on tuhannet esteet tiellä ja kaikki vain pyrkivät heitä erottamaan. Nyt, kun hän kuulee, miten rumia huhuja Antin lapsuudenkodista kerrotaan ja miten paljon sanomista ihmisillä on ollut, nyt hänkin tahtoo osan siitä häpeästä, tahtoo taistella ja tehdä työtä siksi, kunnes kaikki sen näkevät, ettei kirous enää paina Antin kotia, vaan onni ja siunaus siellä asustavat.
"Kyllähän kaikki nuoren mielessä helpoksi kääntyy." Äiti huokasi syvään.
"Minä en voi, minä en voi", mutisi isä.
Silloin painui Martta polvilleen vuoteen viereen. "Isä, ethän sinä minulta sitä kiellä. Anna minun mennä, minä en pelkää."