"Miks'ei, isä?"
"Minä tunnen sen suvun."
"Mutta minä tunnen Antin." Martan sanoissa helähti rakkauden täysi luottamus.
"Sinä et tunne maailmaa etkä elämää siltä. Antti saattaa olla hyvä poika, mutta ei hän voi vanhempiensa mieltä muuttaa."
Äitiä rupesi itkettämään. Että sen pitikin tulla tällaisen surun hänen ainokaiselleen. Ei tässä ollut helppoa vanhemmankaan, mitä sitten lapsen! Raskas kieltää siitä, mihin sydän käski, raskas myöntääkin, kun tiesi että kohtalo, johon he sillä lailla antaisivat suostumuksensa, kävisi tyttärelle ehkä liiankin raskaaksi.
"Et sinä tiedä, mitä sinä pyydät, lapsi parka!" Leena kuivasi silmiään esiliinan nurkkaan. "Siellä on särmäiset kivet ja pistävät piikit jalkaisi alla, jos mökistä joudut isoon taloon miniäksi."
"Kyllä tiedän, mutta minua ei peloita."
Isä ei sanonut vähään aikaan mitään. Hän makasi vain selällään ja huokui raskaasti. Hikiherneet nousivat kasvoille ja otsa meni ryppyyn. Hän taisteli kovan taistelun, luvatako vai ei, sanoako vai vaieta. Viimein kääntyi hän kyljelleen, pyyhkäisi kädellä otsaansa ja rupesi puhumaan hiljaa ja kuiskaamalla kuin Martalle yksin.
Se ei ollut ainoastaan sitä, että toinen oli varakkaan talon poika, toinen köyhä mökin lapsi, joka tässä oli esteenä. Se oli vielä sekin, että perheiden välillä oli vanhaa riitaa ja eripuraisuutta.
Ennen vanhaan, kun vaari vielä oli nuori ja tervejärkinen, oli Martan isän-isä asunut suurta taloa naapuripitäjässä. Se oli ollut kaunis, muhkea talo, jonka piha kasvoi vanhoja riippakoivuja ja jonka ikkunain alla kalaisen, saarekkaan järven laineet iloisesti liplottelivat rantakiviä vastaan. Isä muisti sen paikan vielä hyvin ja miten hauskaa oli ollut kaarnavenettä uittaa rannassa ja laiturilta onkia pikku kaloja, joita keväisin vilisi rannassa kuin sääskiä ilmassa suvi-illoin.