Silloin täytti suuri ilo Antin sydämen. Tiesihän hän, että he pääsisivät satamaan: "Jumala venettä viepi", sanoi hän ja tarttui Martan käteen. Silloin loistivat Martankin silmät, vaikka puna oli poskilta poissa.
Ja Antti tunsi, että kun myrsky tulee ja taivas jylisee, silloin lankee hänen osakseen ponnistaa ja taistella, suojatakseen sitä, jota on rinnalleen pyytänyt. — Mutta eikö hän sitä tahtoisi?
Hän tunsi onnen ja voiman virtana valuvan jäseniinsä.
"Rakkaus nuorten vaikkapa vuorten ylikin kulkea taitaa", sanoi hän, ja ne sanat ne raikuivat.
17.
Kun Martta sunnuntaina tuli Rajalaan vanhempiaan katsomaan, oli isä vuoteessa. Hän oli aina ollut heikko terveydeltään. Pitkin talvea hän oli kitunut, elpynyt kevään tullessa, mutta taas kääntynyt kipeäksi vilustuttuaan työstä tullessaan.
Martta istui hänen vuoteensa laidalla ja kertoi kuulumisiaan. Isä ja äiti tahtoivat tietoa kaikesta, miten herrasväki kartanossa jaksoivat, olivatko yhtä tyytyväisiä Marttaan, kävikö paljon vieraita ja oliko työtä enemmän kuin oli jaksanut tehdä?
"Vieläkö muuta kuuluu?" sanoi äiti kuin leikillä, korjatessaan isän päänalusta. "Vielähän pikkuisen."
Äiti katsoi pitkään, sillä hän kuuli äänestä, että se oli jotain erikoista. Samassa alkoi Martta kertoa leikkuutalkoosta ja Antista. Kyllähän vanhemmat sen jo kauan olivat tienneet, että he olivat olleet hyvät keskenään, Antti ja hän, mutta nyt se oli lopullisesti puhuttu ja ratkaistu. Se oli jo heidän välillään tullut selväksi silloin, kun metsäpolulla tapasivat, mutta nyt oli Antti päättänyt puhua vanhemmilleenkin.
"Ei siitä mitään tule", sanoi isä yksikantaan.