"Ei sitä tämänkään loppua näin hyväksi kaiken aikaa tiedetty." Antti huokasi. Hän tunsi, että matka oli kysynyt sekä sielun että ruumiin ponnistusta.
Martta sulki silmänsä niinkuin veneessäkin keskellä pahinta pyörrettä, ja hän tunsi, miten kylmä väre karmi selkäpiitä. Jos olisivatkin uponneet, jos hautautuneet jättiläislaineen alle, jolla jo oli kita avoinna, vaahtoharjanteet valmiina syleilyyn. Olisihan se vienyt heidät molemmat samalla. Mutta Martta tunsi, ettei se olisi ollut hyvä sittenkään, ei nyt juuri, kun Antti odotti ja elämä odotti — —.
Hänen tuli yht'äkkiä niin sanomattoman hyvä olla. Hän tunsi, että hän oli kalman kidasta päässyt pakoon rauhan ja onnen satamaan. Antti oli häntä auttanut, itse oli hän parastaan koettanut ja Jumala oli venettä vienyt. Kuinka hyvä Jumala oli ja miten hyvä oli uskoa hänen rakkauteensa niinkuin äitikin uskoi!
"Nyt minä aion puhua isälle ja äidille", sanoi Antti, kun he tienkäänteessä olivat valmiit eroamaan.
"Mutta pitäisi minun ensin kertoa tästä isälle ja äidille Rajalassa", huomautti Martta.
"Tule sinä sitten sunnuntaina kotiisi puhumaan."
"Ja sinä puhut sitten vasta myöhemmin, niinkö?"
"Niin, heti sitten, jos vaan uskallat tulla — — vaikka aallot ärjyisivätkin." Antti hymyili, mutta se hymyily oli vakavata.
"Jos sinä uskallat pyytää, vaikka tiedät — —"
Hän ei saanut viime sanoja sanotuksi.