"Nyt tulee tuulen puuska!" Martta pani melan veteen ja Antti tarttui taas airoihin.
Kuinka se vene kallistui ja keikkui, painui aallon pohjaan kuin uppoamaisillaan ja heitettiin samassa harjanteelle, jossa vaahtopäälaineet kahden puolen syöksyivät veneeseen. Ja samassa, kun sitä oltiin alas painumassa, tuli taas uusi musta, vihainen jättiläislaine vyöryen.
Martta tunsi hengityksen rinnassa salpautuvan, ja silmissä suli kaikki yhdeksi ainoaksi mustaksi vihaiseksi laineeksi, joka oli hänet upottaa.
Antista tuntui siltä kuin hän olisi aironsa ilmaan vajottanut. Hän ei huomannut, miten raskasta oli soutaa, ei että voimainsa takaa painoi jalkansa veneen pohjaa vastaan tukea saadakseen, ei että puristi airoja niin, että kynnenalukset kävivät valkoisiksi ja suonet pullistuivat kuin ratketakseen.
Tuulispää asettui hetkeksi, vielä voimakas aironveto, ja vene kiiti kuin käden viskaamana niemen kärkeen.
Läpimärkinä hyppäsivät molemmat rannalle. Vene jäi maalle vetämättä. Laineet pieksivät kiukkuisesti sen laitoja, ja kokka kalkutti kiveä vasten. Mutta Antti ei sitä huomannut. Hän ei saanut sanaakaan sanotuksi, seisoi vaan särpien ilmaa keuhkoihinsa kuin olisi hän ollut läkähtymäisillään.
"Miehellä mela kädessä, Jumala venettä viepi." Viimein sai hän puhuttua, ja se helpotti.
Martta tunsi, että hän vapisi. "Kiitoksia", sanoi hän hiljaa, "kiitoksia."
Kun vene viimein oli maihin vedetty ja vesi ajettu veneestä, läksivät he astumaan yhdessä maantielle päin. Toveri juoksi läpimärkänä, mutta iloisena heidän edellään haukkuen minkä jaksoi ja tuontuostakin piehtaroiden tiepuolessa niin että sen musta, märkä turkki kävi harmaaksi saviperäisestä hietikosta. Sade oli yht'äkkiä asettunut ja ukkonenkin kuului vain etäisenä jyminänä.
Martta ja Antti ajattelivat molemmat, että tämä matka oli heille kuva heidän tulevasta elämästään. Rajuilmaa ja tuulta tiesivät he odottaa, mutta kun saisivat toivoa tällaista onnellista ja hyvää loppuakin, jaksaisihan sitä silloin.