"Vähän vain."
Sade oli yht'äkkiä hienosta pisartelemisesta muuttunut rankaksi kuuroksi, joka pieksi laineita, niin että vesipisarat veden pinnalla kimposivat korkealle pystyyn kuin terävät piikit. Taivas oli mustanpuhuva, tuuli velloi vihastunutta vettä, ja ukkosen kumeat jyrähdykset säestivät aaltojen ärjyntää.
"Hiljaa, Toveri, hiljaa!" Martta painoi koiran takaisin veneen pohjalle. Salama toisensa perästä valkaisi taivaan ja joka kerta ulvahti Toveri.
"Se on ilkeätä tuo!" Antti tunsi, että koiran valitushuudot vihloivat hänen sydäntään.
"Älä sano, se on niin uskollinen eläin!"
"On tämä vene vaan niin kevyt ja kiipperä kuin herneen palko."
"Silläpä se laineille nouseekin."
He eivät paljon voineet puhua. Kummallakin oli täysi työ suoritettavana. Vasta, kun olivat tunnin soutaneet, olivat kutakuinkin lähellä rantaa.
"Tässä se vielä pahin!" Martta nosti melan veneeseen ja puhalteli.
"Juuri tuossa salmessa käy aina ristiaallot."
Anttikin puhalsi hetken, voimaa kootakseen. "Ainahan se satamaan laskeminen on vaikeata. Sen olen minä kyllä jo oppinut." Hän tunsi, että kädet jo rupesivat vapisemaan, ja hän mitteli silmillään välimatkaa, jaksaisiko uida ja voisiko pelastaa Martan, jos vene sattuisi kaatumaan.