Ehdittyään veräjän kohdalle pysähtyi Antti ja sanoi kovalla äänellä niin että isäntäkin sen vielä kuuli: "No kiireesti nyt." Sitten hän lisäsi nopeaan ja hiljemmin: "Tule jäljessä, minä astun vähän edellä. Tuo ukko kai pitää meitä silmällä."
Antti kiirehti edellä veneelle päin ja Martta Toverin kanssa tuli hiljalleen perässä. Rinnettä laskiessaan hän kääntyi kerran taakse päin ja näki silloin vanhan isännän vielä paikoillaan silmin heitä seuraten. Häntä nauratti vähän, mutta samalla oli hyvä mieli siitä, että Antti oli häntä varoittanut. — Jos muutenkin oli ilkeätä joutua ihmisten hampaisiin, olisi se Antin vanhempain ja Antin itsensäkin tähden ollut kovin ikävää nyt juuri, kuin Teiton arvo oli kohoamassa ja Antti kaikkien mielestä pitäjän paraimpia poikia. Onni se oli, että Teitto oli siksi syrjässä ja Martta itse tänä viime vuonna kotoa poissa. Muuten kai sitä ei olisi edes näihin asti saanut olla rauhassa.
Toveri, joka ensin oli haukkuen ja hyppien juossut Martan rinnalla, jätti hänet samassa, kun näki Antin työntävän veneen vesille. Koira ymmärsi heti, että se vene oli heitä varten, ja iloisesti haukahdellen loikkasi se rantaan, hyppäsi suoraan veneeseen ja nousi pystyyn Anttia vastaan. "Kuules sinä", sanoi Antti, sivellen koiran tuuheata turkkia, "mitenkähän me tässä toimeen tulemme?" Hän katsoi huolestuneena järvelle päin. Koira ymmärsi hänen ajatuksensa ja ulvahti haikeasti.
"Jos tämä koira meille vielä tuhon tekee?" Antti katsoi kysyvästi
Marttaan, joka paraiksi rantaan ehti.
"Ei se, se tottelee, kun siihen vain katsoo."
"Mennään sitten Jumalan nimessä." Hän työnsi veneen vesille, käski Martan perään ja tarttui airoihin. Samassa jyrähti ukkonen ensi kertaa, ja kun he olivat pari syltä rannasta, valkaisi salama mustuneen taivaan.
"Tästä tulee kova ottelu." Martta ponnisteli voimiaan pitääkseen veneen suorassa.
"Peloittaako sinua?" kysyi Antti.
"Ei."
"Eikö ensinkään?"