"Voisihan täältä meiltäkin", ehdotteli hän silmiään vilkutellen, "panisin jonkun miehen tuota tyttöä saattamaan."
"Kiitoksia, no jos isäntä on niin hyvä", Antin ääni oli huoleton.
"Mutta kyllä minun kuitenkin on lähdettävä vanhusten luo."
"Vai on, vai on, ei sitten taida pyytämiset auttaa?"
"Ei auta. Hyvästi vaan. Ja käykää talossa." Antti astui pari syltä pois päin. Silloin tuli isännälle hätä. Perässä täytyi hypätä. "Isäntä hoi, kuulkaa! Kyllähän tuo tyttö kai odottaa. Kun ei ne miehet taida tällaiseen tuuleen ja jumalanilmaan lähteä."
"Tuskinpa voi odottaa, kun lupasi olla kotona kymmeneksi. Kyllähän täällä saattomiehiä kai on?"
Isäntä raapasi korvallistaan. "Mutta tuolta kun nousee oikein paha pilvi ja sitten on juuri iltasen aika — —." Isäntä koetti puhuessaan turhaan tähystellä Marttaa. Tyttö seisoi itsepintaisesti selin katsellen järvelle, jossa tuuli jo oli pieksänyt laineita lakkapäiksi. Hänen vieressään, veräjän suulla seisoi pitkäkarvainen koira, joka menossaan huiskutteli häntäänsä ja tuon tuostakin levottomasti ulvahti.
"Jos isäntä kuitenkin ottaisi viedäkseen?" Mäntyvaaran isäntä ei tietänyt, miten luikerrella päästäkseen irti omasta satimestaan. "Kyllähän se vaivaksi on, mutta jos nyt kuitenkin, kun isäntä kerran jo taisi luvatakin."
"Miks'en minä", Antti puhui huolettomasti, vaikka kovasti pakkasi naurattamaan. "Samassahan se menee."
"Mutta kyllä siellä käsivoimia koetellaan." Isäntä pudisti päätään.
"Olen minä suurempia selkiäkin kyntänyt. Hyvästi isäntä vaan."