"Se on kuin äksy hevonen, ei siihen mitkään ohjakset pysty", murisi isä. Mutta sitten taas täytyi tyytyä ja leppyä, kun kaikki näytti menevän hyvin.
Syyskiireitä yhä jatkui Teitossa. Vainiot korjattiin puhtaiksi, riihet puitiin ja hinkalot täyttyivät. Kaikilla oli työtä ja touhua ja joutua piti. Mutta emäntä laski itsekseen, miten lähellä Annin kuolin- ja hautauspäivä jo oli.
Raskasta oli elämä hänelle. Suru kalvoi mieltä ja sitten vielä tuo kolottava, kolkuttava kysymys: Joko taas tuhoat oman ja lapsesi onnen, joko työnnät luotasi sen, mistä viimeinkin ilosi valmistuisi?
Jospa hän vaan olisi ymmärtänyt, mitä tehdä? Mutta se oli aina ollut sellaista, että se hänelle selveni vasta jäljestäpäin, silloin kun jo oli myöhä korvata ja parantaa. Silloin tuli kohtalo ilkkuen vastaan, vilkutellen kadonnutta onnea kuin sanoakseen: "Tämä, katso tämä olisi nyt sinun, jos ajallaan olisit ymmärtänyt omaksesi ottaa."
Jos olisi nyt kuitenkin pitänyt puhua Antin puolesta isälle? Jos olisi pitänyt koettaa taivuttaa ja sovittaa, ettei vaan kävisi kuin Annille tai vielä huonommasti. Jos pitäisi edes Annin muiston tähden?
"Ethän sinä äiti voi vastaan olla, jos he rakastavat toisiaan" oli Anni sanonut, hän, tuo lempeä, rakastava lapsi! Häneltä oli rakkautta riittänyt äidille silloinkin, kun äiti oli ollut kova hänelle ja katkeruudessa sitä miestä kohtaan, jota tytär rakasti, kuolettanut pyhimmät ja paraimmat tunteensa. Hän ei koskaan olisi käynyt vieraaksi äidille. Ei mikään mahti maailmassa olisi voinut heitä erottaa. Mutta miten kävisi Antin? Eikö toinen tullessaan työntäisi äitiä aivan syrjään? Eihän äiti ollutkaan koskaan saanut yhtä suurta sijaa pojan sydämessä kuin Annin. Eikö sitä vähääkin häneltä riistettäisi nyt? — —
Ja kuitenkin, jos se oli oikein, jos Annin tähden — —?
Annin kuolinpäivänä kävi äiti haudalla vieden muassaan seppeleen, jonka oli itse sitonut puolukan varsista ja myrtin oksista. Antti tahtoi lähteä kyytiin, mutta äiti kielsi. Hän tahtoi olla yksin, yksin suruineen ja sydäntaisteluineen.
Kun hän palasi haudalta, meni hän suoraan peräkamariin, jossa isäntä makasi. "Vuosi sitten näihin aikoihin hän oli juuri jättänyt meidät", sanoi hän siirtäen myrttiä ikkunalla ja katsoen ulos lammelle päin.
"Niinhän se taisi olla."