"Oletko sinä ajatellut Anttia?" kysyi emäntä äkkiä.
"Mitä minä tuosta?"
"Hän on ainoa lapsemme. Jos pitäisi suostua?"
"Sen piikatytön ottamiseenko?"
"Niin, Martan."
Isäntä nousi istumaan ja sylkeä roiskautti pitkään. "Siinäpä se. Milloinka vaimoväki olisi mieltään muuttamatta. Ensin pannaan vastaan, niin ettei tinkimisen varaa hiuskarvan vertaa, ja sitten yks kaks käännetään kelkka."
"Ei se niin yks kaks ole tullut käännetyksi. Monen yön unet ja päivän voimat siihen on mennyt."
"No, mitä sitä sitten ajattelee?" "Täytyyhän sitä, jos se hyväksi olisi. Ei äiti voi olla ajattelematta lastaan. Tämä asia ei ole minulle rauhaa suonut."
"Ja sentähden et sinäkään sitä minulle soisi", sanoa tokaisi isäntä ja kääntyi kyljelleen seinään päin.
Puhe päättyi siilien, mutta se jäi kuitenkin kytemään isännän mieleen. Se heräsi eloon joka kerta, kun sattui asioita, jotka olivat välillisessä tai välittömässä yhteydessä Antin naima-aikeiden kanssa. Kun uudet palvelijat tulivat taloon, muisti isäntä, ettei niitä tarvittaisi enemmän vaan pikemmin vähemmän, jos emäntä olisi ihminen, joka itse on oppinut käymään käsiksi kaikkeen. Kun hän sanomalehdestä luki ilmoituksen talon tyttärestä, joka oli joutunut kihloihin maisterimiehen kanssa, pani sekin häntä ajattelemaan, ja joka kerta kun luuvalo ahdisti ja hän turhaan vaikeroi vaivojaan emännälle, ajatteli hän, että joutaisi jo lauhkeampiluontoinen tulemaan taloon, jota saisi käskeä ja hyppyyttää ilman, että se nenästäisi ja kiukkuilisi. — —