Kauan heittelihe Anna iltayöstä vuoteellaan. Aamupuoleen hän nukahti, herätäkseen väsyneenä päänsärkyyn ja huoliin. Hän toimitti askareensa tavalliseen tapaansa, mutta oli tavallistakin harvasanaisempi. Ja kun hän jotain sanoi, oli ääni kylmän kalsea. Mutta Antilla oli niin paljon ajattelemista, ettei hän sitä huomannut. Hän valjasti heti aamiaisen jälkeen hevosensa ja ajoi kartanoon, jossa Martta palveli. "Kynnys on alennettu, tie tasoitettu", sanoi hän. "Tule."
"Milloin?"
"Uuden vuoden ensimmäisenä pyhänä haetaan kuulutukset, jos tahdot."
"Tahdon." Äänessä ei ollut epäröimisen värettäkään, ja sillä oli asia ratkaistu.
Teiton isännällä oli paljon huolta hääpidoista. Millaiset ne olla piti, se pulma oli pahin. Nämä nyt olivat ensimmäiset häät Teitossa ja viimeiset samalla, jotka tämän isännän puolesta toimeen pantiin. Olisihan ainoan pojan häitä kannattanut pitää niin, että niistä olisi pitäjiä pitkin puhuttu, ja olisihan siihen varaakin ollut, mutta kun morsian ei ollut mitään arvoltaan, oli se ihmisten tähden ilkeätä. He olivat ehkä useat nähneet hänen vasta palveluspaikassaan toimittavan askareitaan, ja nyt hän seisoi morsiamena Antin rinnalla.
Isäntää tuppasi suututtamaan, kun hän rupesi tätä mielessään hautomaan, ja äreänä hän päätti, että jääkööt pitämättä kutsut. Hän itse on sairastanut ja mamma vanhenee. Menkööt sen höykällä. Säästyyhän sitten nekin sataset.
Antin mieltä ei näissä asioissa kysytty eikä hän sitä kaivannutkaan. Yhdentekevää oli hänelle, oliko vieraita paljon, vähän tai ei ollenkaan. Juhla oli sama juhla kuitenkin. Mutta vaikka hän ei puuttunut häähommiin, ei hän siltä ollut toimeton. Hän oli kuin kiihkossa saada kaikki hyvään kuntoon siksi kuin Martta tulisi. Hän osti salaa lisäkaluja keittiön puolelle, tarkasti kaikki vanhat ja uudisti, mitä oli uudistuksen tarpeessa. Ja samaa komentoa hän piti navetan ja tallinkin puolella. Oli kuin hän olisi tuntenut, että koti ei ole uusi eikä kaunis, ei sellainen, johon nuori emäntä ilolla ja kepein askelin astuu. Ja kun olot eivät olleet hänen korjattavissaan, korjasi hän sen, mikä hänen huostaansa oli uskottu.
Rengit ja piiat oikein nauroivat nuorelle isännälle, mutta itse hän vain työssään vihelteli ja pisti lauluksi, milloin vaan jouti.
"Ilona käki metsässä, hyvä vaimo kartanossa", sanoi hän kerran kuin selitykseksi äidille, joka syrjästä häneen vilkaisi.
"Monen toivo on tyhjäksi käynyt." Äiti katsoi terävästi häneen.