Kuu kumotti pilvettömällä taivaalla ja ulkona oli valoisaa kuin päivällä. Mutta se oli sellaista jäytävän kylmää, kuollutta kaikki. Lumipeite paistoi valkoisena kuin käärinliina ja kuu kumotti kelmeänä kuin kuolleen kasvot.
Emäntä kääräisi huivin paremmin ympärilleen. Kuinka sydän velloi verta hänen suonissaan, kuinka se tykytti ja löi, takoi ja jyskytti! — —
Nyt se oli tehty, nyt päätetty ja sanottu. Se kevensi mieltä, että hän oli saanut sanotuksi, minkä sanoi, että pojan onni sittenkin oli hänelle rakas. Hän tunsi, että niin se kuitenkin oli, ja hän tahtoi, että Anttikin sen tuntisi. Mutta katkeralta se tuntui samalla. Se oli kuin viimeisen toivon hituisen poisantamista toiselle. Se tuntui siltä kuin olisi hän poveltaan ottanut murusen, jota nälissäänkin vielä oli säästänyt, ottanut ja antanut toiselle ja sanonut: "Syö, se antaa voimaa ja elämää, minä tiedän sen, mutta se ei ole minua varten. Minä olen monta sellaista säästänyt, mutta ne ovat kaikki minulta riistetyt. Ota, ota, minä voin kuolla ilman sitä, niinkuin olen ilman elänytkin."
Emäntä oli kulkenut kiivaasti eteenpäin katsomatta minne kulki. Hän pysähtyi vasta, kun näki Rajalan. Silloin hän jäi tielle seisomaan kuin siihen paikkaan naulittuna. Näin oli hän kerran ennenkin kulkenut, hän muisti sen samassa kun pysähtyi, näin tuskansa ajamana kulkenut tietämättä minne, kunnes joutui Rajalaan. Siitä oli vuosia jo kolmattakymmentä, ja kuitenkin astui se nyt eteen selvempänä kuin muisto eilisestä päivästä. Silloinkin oli häneltä toivo kuollut. Hän oli hetken aikaa uneksinut onnesta, joskaan ei keväisestä ja kauniista, niin kuitenkin tyydyttävästä arkionnesta, jota kannatti muillekin näytellä ja jolla voisi mieltänsä rauhoittaa muistojen kalvaessa. Tuohon arkionneen oli hän toivonsa kiinnittänyt, ja kun se särkyi, näki hän tulevaisuutensa paareille pantuna, kuolleena ja hengettömällä, niinkuin se menneisyys, jota hän ei jaksanut muistella. Hän oli silloin luullut haudanneensa kaiken, mikä elämälle arvoa antaa, kuolettaneensa viimeisenkin sydämensä toiveen. — Mutta toivo, mikä ihmeellinen elinvoima sillä olikaan, aivan kuin keväälläkin! Kun talvi on saanut kaiken elämän surmatuksi, kas jo alkaa kuolinkääreen alla uusi elämä sykkiä. Uudet voimat luovat uuden elämän, uuden kevään, uuden toivon ihmisrintaan. Niin se oli Annankin elämä ollut taistelua, tuskallista, näännyttävää taistelua elämästä ja kuolemasta. Joka versovan toiveen oli talvi tappanut, mutta joka lämmin valon tuike hänen tiellään oli herättänyt uuden eloon. Nytkö hän kerrankin hautasi viimeisensä, riisti sen juurineen rinnasta, luopui kerta kaikkiaan siitä, mitä hän elämältä oli toivonut ja tahtonut.
Hän muisti, miten luisun kätkyen vieressä hänen sielussaan oli herännyt aavistus siitä, että lapsi voisi tuoda uuden toivon ja uuden elämän sillekin, jonka oma onni oli mennyttä. Ja kun se lapsi sitten tuli — — Hän värisi — vilustako vai sieluntuskasta?
Ei hän sitten Annin kuoleman ollut luullut enää toivovansa eikä tahtovansa mitään. Mutta oliko siellä sittenkin taas uuden toivon elämä salassa versonut, koska nyt tuntui siltä, että viimeinen taas viedään?
Hän oli sentään ollut niin hyvä poika äidilleen, tuo Antti! Monta lauhkeaa sanaa hän oli sanonut, monta pientä palvelusta tehnyt, joiden arvoa yksin äiti ymmärsi. Mutta kun Martasta tuli puhe, silloin hän sanoa sinkautti kovia sanoja vasten silmiä. Ja mitä hyvää oli Martta tehnyt Antille siihen verraten mitä äiti! Oliko hän valvonut yöt ja uhrannut päiviensä voiman! Oliko hän askel askeleelta rinnalla kulkenut, hoivannut, hoitanut, kasvattanut? Ja sitten hän tulee ottamaan kuin oikeutettua osaansa, ottaa vaan, vaikka äiti olisikin pojalle osannut paremmin valita. — Ja sitten, kun hän on ottanut pojan, sitten ottaa hän tietysti emännyyden, ottaa sijan kaikkien sydämissä, ottaa kaiken, turhimmasta tärkeimpään.
Ja tuossa pienessä mökissä, tuossa metsän rajassa oli hän kasvanut, hän, joka tuon kaiken tekisi! Häntä oli siellä elätetty ja kasvatettu Teiton varoilla kuin kyytä povella. Ja tämä se oli kaiken palkka!
Vielä kerran katsoi emäntä Rajalaan päin. Sitten hän rupesi kiivaasti astumaan kotiin. Miten hän kadehti noita mökin ihmisiä, kadehti ja miltei vihasi. Sielläkin oli kuolema käynyt eloa korjaamassa, siellä oli puute ja köyhyys kynnyksellä vaaninut, mutta ne eivät olleet saaneet rauhaa sieltä pois häädetyksi eikä kasvojen kirkkautta sumennetuksi. Siellä eivät sydämet nääntyneet onnennälkäänsä, siellä oli puutteenkin päivinä sopusointua ja rauhaa. Heiltä heidän köyhyydessään riitti antaa hänellekin, antaa hänen ainoalle pojalleen sellaista, jolle poika enemmän arvoa antoi kuin äidin rakkaudelle.
Joku kulki Teiton pihan poikki. Anna painautui nurkan taakse piiloon. Hänestä se oli kuin Antti, eikä hän tahtonut Anttia tavata. Vasta kun hän näki, että pihalla ei enää liikkunut ketään, hiipi hän huomaamatta sisään. Mutta päästyään kamariin, jossa rupesi tilaa tekemään, katui hän. Kun olisikin Antti nähnyt! — Hän olisi varmaan tullut luo, ottanut kädestä ja puhunut lempeitä, lauhkeita sanoja. Sillä olisi kaikki ollut hyvin. Äiti olisi nähnyt, että sama on Antti hänelle kuin ennenkin, ja Antti olisi ymmärtänyt, ettei äiti ole niin kova kuin miltä näyttää, hän vaan on kiusaantunut siitä, että hänellä aina on ollut jäytävä sielun nälkä eikä hän siihen nälkäänsä ole saanut kuin pienen vaivaisen murusen.