Rovasti otti, joi kahvinsa ja kiitteli. Sitten teki hän lähtöä, vaikka isäntä pyysi jäämään, että vielä olisi ehditty puhua ja sanaa yhdessä tutkia. Mutta rovasti sanoi olevan kiireen eikä nyt joutavansa keskustelemaan. Käski pappilaan, jos isännällä oli puhuttavia.
Isäntä saattoi rekeen liehakoiden viimeiseen asti, minkä ehti. Mutta kun reki oli näkyvistä kadonnut, livahti hän vaarin luo. Tämä makasi liikkumattomana, huokuen raskaasti ja tasaisesti. Siinä maatessaan hän näytti väsyneeltä matkalaiselta, joka on kulkenut pitkät matkat levähtämättä, harhaillut sinne tänne, samonnut eksyksissä tiettömässä korvessa ja voimansa kuluttanut etsien polkua, joka sokkeloista pois johtaisi — matkalaiselta, joka sitten, kun sen kerrankin on löytänyt, ensi kertaa on uskaltanut painua levolle, nukkumaan tyyntä, tasaista unta, jota ei enää häiritse muisto entisestä harhailusta eikä pelko jäljellä olevasta taipaleesta.
"Isä", Teittolainen pudisti nukkuvaa hartioista, "isä, ettekö herää?"
Vanhus ynähti unissaan, nosti väsyneesti silmäluomiaan, samassa painaakseen ne taas kiinni.
"Isä, te olette viekas, vanha kettu, mutta te ette minua petä. Antakaa pois nyt ne rahat, ennenkuin menette hautaan."
Ei mitään vastausta. Ainoastaan raskas kuorsauksen tapainen hengenveto. Silloin otti isäntä kaksin käsin ukkoa hartioista ja pudisti niin, että pää retkahti sängyn laitaan ja silmät rävähtivät auki. Mutta ne painuivat kiinni melkein samassa.
Isäntä katsoi levottomasti ympärilleen. Yksin oli hän huoneessa ja ukko taisi tehdä lähtöä. Silmätkin kun auetessaan olivat niin sameat, ja katse murtunut. Taisi olla paras hakea vaimoihmisiä saapuville, nehän ne osaisivat sairasta hoitaa ja kuolettaa. Ei se mieheltä käynyt, ei ainakaan tällaiselta huonovoimaiselta kuin hän.
Kaikki säikähtivät, kun kuulivat, että vaari niin äkkiä rupesi lähtöä tekemään. He kerääntyivät hänen vuoteensa ympärille, ja siinä sitten odotettiin, että sammuisi elämän liekki. Mutta eipä ottanutkaan sammuakseen nyt, kun sitä odotettiin. Vaari oli aina ollut itsepintainen, ja aina hän oli kiusallakin tehnyt päinvastoin kuin hänen olisi pitänyt tehdä. Sen tavan piti hän kuollessaankin. Hän meni puhumattomaksi silloin, kun hänen olisi pitänyt puhua, ja kun odotettiin hengenlähtöä, ei se lähtenytkään.
Kun koko päivä ja vielä yökin oli kulutettu turhaan kuolemaa odoteltaessa, rupesi vaari ihan kuin kiusalla taas virkoamaan. Senkin hän ymmärsi tehdä juuri silloin, kun ei olisi pitänyt, silloin kun ei muut sattuneet luona olemaan kuin Antti ja Martta, joita isäntä monet kerrat oli ukon luota häätänyt pois, mutta jotka silloin juuri sattuivat olemaan saapuvilla.
Ukko oli maannut puhumattomana kaiken aikaa, ja isäntä, joka oli yön valvonut, oli väsynyt odotukseen. Häntä rupesi raukaisemaan niin, että täytyi lähteä vähän jaloittelemaan ja jättää vaari Antin kanssa kahden. Mutta eikö osannut Martta heti pujahtaa sinne! Vuoteen vieressä seisoessaan näki hän vaarin kasvojen vääntyvän kuin tuskasta ja huomasi hänen kielellään tavoittelevan kuivia käpristyneitä huuliansa. Silloin Martta laski kätensä vanhuksen pään alle ja nosti vesiastian hänen huulilleen. Samassa aukaisi vaari silmänsä. Vaivaantunut ilme hävisi, kuolemankelmeät kasvot kirkastuivat kuin hymyyn ja huulet sopersivat hitaasti: "Siunattu, siunattu." Ne olivat vaarin viimeiset sanat. Yöllä hän sitten läksi, puhumatta ja hyvästiä heittämättä, vaikka isäntä ja emäntä valvoivat koko yön hänen vuoteensa vieressä. Ja kuin viime kiusaksi hän lähti niin hiljaa, etteivät edes huomanneet, ennenkuin jo olivat valvoneet pari tuntia hengettömän ruumiin ääressä. He olivat häntä tarkastaneet, olivat kuulleet hänen huokuvan vaikka hiljakseen ja olivat jännityksellä odottaneet, että jos vielä virkoaisi ja puhuisi. Mutta sen sijaan sammui elämän lekottava liekki hiljaa ja huomaamatta.