"Hän on kuollut", sanoi isäntä kumartuessaan vaaria katsomaan. Anna läheni ja kosketti vanhuksen kättä. Se oli kylmä. Silloin hän kirkaisi kuin tuskasta, ja siinä huudossa purkautui se pelko, jota vaarin onneton olemassaolo hänessä aina oli herättänyt, alkaen illasta, jolloin hän Teittoon tuotiin.
Vasta kun vaari laudoille laskettiin, tuntui siltä, että nyt ei tarvitse pelätä. Nyt kai on loppunut ainakin kaikki ne huolet, joihin hän on ollut syypää, kammo, jota ihmiset ovat tunteneet heikkomielisen kotia kohtaan, ja ne säikäykset, joita aina kotiväkikin sai kärsiä.
Martta oli ainoa, joka itki vaaria. Hän itki vaarin elämän ilottomuutta ja sen äkillistä loppua, itki sen ihmisen poislähtöä, joka, paitsi Anttia, oli ollut ainoa talon asukkaista, joka hänen juhlapäivänään oli hänelle hyvän sanan sanonut. Ja vaikka se sana olikin mielipuolen houreita, oli se kuitenkin suuriarvoinen sille, jolle se sanottiin.
Tämän uskoi Martta Antille, mutta hän ei lisännyt, mikä ajatus myöskin oli saanut hänet kyyneliin. Hän ei tahtonut kertoa tunteneensa, että niin kauan kuin vaari elää, on heitä kaksi, jotka ovat liikaa talossa, kaksi vanhuksille vastenmielistä, kaksi armoleivän syöjää. — —
Heti, kun vaari oli aittaan kannettu, käytiin hänen huonettaan raivaamaan ja siivoamaan. Isäntä tahtoi kaikkein ensimmäiseksi ottaa vaarin jättämät tavarat huostaansa, ja sittenkun oli valikoinut, tarkastanut ja erotellut kaikki ne vähät, mitä vaarin luota löytyi, oli hän siivouksessa mukana, koko ajan seuraten palvelustytön työtä. Joka vaatekappale purettiin, pudisteltiin ja pestiin. Makuuvaatteet ratkottiin ja tutkittiin sauma saumalta ja olki oljelta. Yksin vaarin pieni kirstu otettiin irti liitteistään ja tutkittiin pala palalta. Kun kaikki täten oli tutkittu eikä sittenkään mitään löytynyt, puki isäntä mustat vaatteet ylleen, valjasti pitkästä ajasta itse hevosensa ja ajoi pappilaan. Hän tunsi, että hänellä oli voimaa, ja sen voimansa näyttäisi hän vaikka kenelle.
Vasta monen tunnin kuluttua palasi isäntä. Hän heitti hevosen riisumatta pihalle, huusi rengille, että korjatkoot talliin, ja meni itse suoraa päätä kamariin, jossa paiskautui sängylle.
Senkin papin ketale, joka siihen oli hänen kiusakseen ennättänyt! Kyllä hän vielä sitä kurittaisi ja näyttäisi, että kenellä on laki ja oikeus puolellaan! Vie häneltä ihan nenän edestä rahat, joita hän on koko ikänsä odottanut, ja sitten kehtaa sanoa, että vaari on ne rahat hänelle antanut, on tunnustanut, että ne ovat vääryydellä hankitut ja ettei hän rauhaa saa, ennenkuin ne papille antaa ja tämä kunniasanallaan muka lupaa, että hän ne rahat antaa Martalle ja hänen jälkeläisilleen, käyttää ne heidän hyväkseen ja sovittaa sillä vaarin tekemän vääryyden.
Semmoisiin sekaantuu, vaikka on pappi ja sielunpaimeneksi pantu ja vaikka pitäisi pappina sen verran ymmärtää, että niitä niistä mielettömän puheista! Mutta sellaiseen petkutukseen ei Teiton isäntä suostu. Ei häntä saa papit eikä paimenet nenästä vetää! Kyllä hän ne toisille tavoille opettaa, kyllä näyttää, että osaa Teittolainen vielä käräjiäkin käydä ja osaa voittaa niin kuin ennenkin.
Ja entä Martta sitten! Mokoma miniä! Isäntä oikein ponnahti pystyyn sängystä, kun rupesi ajattelemaan. Mökkiläisen lapsi, köyhä kuin kirkonrotta. Häntä on elätetty ja kasvatettu Teitossa, ja armosta sinne vielä otettu paikalle, jota olisi kelvannut tarjota mahtavillekin. Ja sitten, minkä tekee heti työkseen? Panee vanhan heikkopäisen ukkoretvanan ihan mielettömäksi, pälyää ympärilleen otusta pyydystäen ja saa kaunein, lempein katsahduksin ukon pauloihinsa. — Hurskas, tekopyhä tai taikuri mikä liekään, kun saa tuollaista tehdyksi heti taloon tultuaan!
Isäntä nousi ylös, potkaisi oven keittiöön auki ja huusi emäntää. Kun ei se mammakaan osannut olla saapuvilla silloin, kun sitä tarvittiin. Niin oli elämä koetuksia täynnä, että sitä siihen harmiinsa ihan oli pakahtua.