"No sepä kumma, ettei ennätä."
"Vaikeitahan ne ovat kasvattaa. Surkastuvat, kuolevat kerta toisensa perästä, ja ala sitten aina istuttaa uusia. Siinä ne vuodet kuluvat."
"Kyllä minä siitä huolen pidän."
"No, kah pidä, pidä sitten", myönteli isäntä vaikka vastahakoisesti.
Jo samana iltana puheli emäntä asiasta miesten kanssa. Kuoppia ruvettiin kaivamaan ja koivut tuotiin metsästä. Emäntä tahtoi niitä muutamia pihaan, toisia ikkunain alle. Puut piti olla humisemassa, koivut kasvamassa, jotta, jos lapsi taloon tulisi, se niiden siimeksessä saisi leikitellä.
Koivut olivat jo lehdenalulla, ja vaikka ne olivatkin pieniä ja heiveröisiä eivätkä vielä suojaa antaneet, olivat ne Annalle kuitenkin mieleen. Ne olivat pieniä lapsia nuo puutkin hänestä, ja ne olivat tehneet piirin talon ympärille. Olihan se kuin hyvä enne.
Hän teki kierroksen niitä katsoakseen vielä viimeiseksi illalla, ennenkuin maata meni.
Oli niin ihana ilta, ettei hän sellaista Teitossa vielä ollut nähnytkään. Sopusointua, onnea ja elämää, uhkuvaa, nuorekasta elämää henki luonto. Se teki häneen niin omituisen ja hyvän vaikutuksen. Olikohan tämä heräävä keväinen kauneus uuden paremman päivän sarastusta? Uskalsiko hän sitä toivoa, uskalsiko ajatella, että hän oli taistellut vaikeimmat taistelunsa ja oli nyt kulkemassa parempaa kohden? — —
Kovia kamppailuja oli hänellä ollut, alakynteen oli hän usein joutunut ja saanut nöyrtyä, mutta näkihän tuossa edessään ainakin yhden voiton hedelmät: nuo hennot pienet puut, joiden heiveröisiä oksia iltatuuli tuuditteli.
Hän meni sisään, sulki ovet ja rupesi riisuutumaan. Mutta viimeksi hän vielä vilkaisi ikkunastaan ulos. Oli se somaa, miten hyvä hänen oli olla! Tuo harmahtava lampikin, peltojen alapuolella, näytti hänestä hauskemmalta, kun näki sen jo hengessä puiden reunustamana. Ja puiden suojassa kulki kartanolle tuleva tiekin. Miten hän siitä toivossa iloitsi!