Mutta aamulla, kun renki Kalle ensimmäisenä pihaan astui, näki hän puut kaadetuiksi. Ei ollut pystyssä enää ainoatakaan.
"Siinä sen näki", mutisi hän itsekseen, "ei siitä mitään synny."
Sitten tuli toinen piikatytöistä pihalle. Säikähtyneenä hyppäsi hän sisään kertomaan toverilleen, mitä oli tapahtunut. Mutta ei kumpikaan heistä uskaltanut emännälle sitä sanoa.
Kun Anna kohta noustuaan vilkaisi pihalle, vavahti hän ja kääntyi kalpeaksi kuin vaate.
"Kuka tämän on tehnyt?"
Siihen ei kukaan voinut vastata. Kaikki tiedustelut olivat turhat. Rengit ja piiat siitä eivät mitään tienneet. Isäntä oli kaiken yötä rauhallisesti nukkunut, eikä kukaan ollut vierasta nähnyt. Vaari oli ainoa, jota syyllä saattoi epäillä. Varmaan oli tämä kaikki sen vanhan veijarin työtä. Viekas hän oli kuin kettu, vaikka tuntui järkensä menettäneeltä. Mutta osasipa silti viisailtakin voiton viedä! Eiköhän hän vaan ollut päättänyt mitä tehdä ja miten menetellä, heti kun huomasi puita istutettavan. Koko päivän hän oli ollut näkymätön, oli valittanut sydänalaansa ja pysytellyt sängyssä. Mutta jaksoipa sitten yöllä nousta puita kaatamaan!
Emäntä oli raivoissaan. Tällaista hän ei voinut kärsiä. "Sinun täytyy ottaa asiasta selvä", sanoi hän miehelleen. "Käy sen vaarin puheilla, minä en voi."
Isäntä meni, mutta palasi pian. Ei tiennyt vaari asiasta mitään. Oli nukkunut kaiken yötä pahasti ja nähnyt unta, että metsää kaatui hänen päälleen. Muuta tietoa ei häneltä saanut.
"Annetaan asian jäädä sikseen", ehdotti isäntä. "Saat nähdä, että se vanhus siitä vain pahenee."
"Ei anneta jäädä sikseen. Sinä annoit minulle vallan, ja minä ajan asian perille!"