"Se oli paras sana, minkä olet minulle sanonut pitkiin aikoihin", sanoi emäntä ja nousi.
"Ja sitä sinä sitten itkeä ollottamaan!"
"Niin sitä välistä itkee ilostakin. Mistä sinulle niitä voimiakaan aina riittäisi yöt päivät kulussa olemaan?"
Isäntä ei siihen sanonut mitään, makasi vain hiljaa ja mietti uusia aikeitansa. "Ja sitten se tyttö pannaan kouluun", sanoi hän. "Se ei suotta ole Teiton tytär eikä papillista sukua."
Emäntä ei mitään vastannut, askarteli vain rohtopullojen järjestämisessä. Mutta mielessään hän ajatteli, että vaikka uhrauksen oli tehnyt, vieläpä suuren, naidessaan talonpojan, oli hän kuitenkin voittanutkin jotain, kun hänellä oli lapsi, jonka hyväksi voi elää ja jolle äidin entisyys ja syntyperä vielä hyväksi kääntyisivät.
"Kouluja on harvassa", sanoi hän viimein, "mutta kyllähän minäkin tahtoisin tytön kouluun."
"Mitäpä muuta kuin käytetään. On siihen varaa. Mutta saa se kuitenkin kansakouluun tyytyä. Mitä sitä sen pitemmälle kouluttaisi. Nätti tyttö, joutuu kai pian hyviin naimisiin."
Äiti ei siihen sanonut mitään, rupesi vain riisuutumaan.
Hetken kuluttua oli kynttilä sammuksissa ja kaikki hiljaista. Mutta puolenyön aikana, kun isäntä heräsi eikä saanut unta uudelleen, kävi hän levottomaksi. Hän käänteli ja väänteli vuoteessa, huokaili ja puhisi kuin olisi pihdissä ollut. "Eukko", sanoi hän viimein ja tyrkkäsi käsipuoleen, "eukko, otappa tulta ja anna minulle sitä levoketta."
Emäntä nukkui väsyneen sikeätä unta eikä ollut herätä ensinkään.
Vihdoin hän käännähti. "No", sanoi hän puoliunissaan.