"Hyvää iltaa", vastasi Anna hiljaa.
"Tässä on poikani, jonka sanovat olevan minun näköiseni, ja kaimanikin on, vaikka Vilhoksi sanotaan."
Vieraat olivat siirtyneet peremmä huoneeseen ja asettuivat emännän pyynnöstä istumaan, isä keinutuoliin salin nurkassa, Vilho pienelle tuolille isänsä viereen. Annakin oli istuutunut, vaikka kuin unessa kulkija.
"Jo on vuosia siitä, kun tapasimme." Vieras istui miettiväisenä eteensä tuijottaen. "Miten on Jumala sinua elämän matkallasi kuljettanut ja vienyt?"
"Onhan se", sanoi Anna, ja häntä ihmetytti, että hän senkin sai sanotuksi. "Monenlaista sitä saa nähdä."
"Niin kai se on meille jokaiselle, vaiherikasta ja kirjavaa, tämä ajallinen vaellus. Hyvä vaan, jos se meitä opettaa sielumme autuutta etsimään."
Silloin kuohahti viha äkkiä Annan mielessä, kuohahti kuin joki, jonka juoksun sulku on ehkäissyt ja joka sitten saatuaan alaa edes hiukkasen sulkua ahdistellakseen sen vihaisena tieltään viskaa. Siinähän se nyt oli se, joka heidät oli toisistaan erottanut, joka oli katkeroittanut hänen mielensä ja säpäleiksi särkenyt hänen elämänsä onnen!
"Sen minä ainakin olen oppinut, että paljon on puhetta, paljon huutoa ja hurskaita sanoja, mutta vähän sitä mieltä, mikä ihmisiä todella tekisi paremmiksi."
"Kun omat synnit suuriksi käyvät, ei sitä silloin opettele muiden erehdyksien paljoutta."
"Sen näkee opettamattakin", sanoi Anna kiivaasti ja nousi, sillä isäntä astui samassa huoneeseen.