"Kiitoksia paljon. Tallella on. Asiani ei taida tällä käymällä tulla ajetuksi."
Isäntä meni virkatoimiston puolelle, ja mamsseli palasi keittiöön, jossa rupesi askartelemaan. Mutta hänen mielensä oli käynyt niin kummaksi. Hänen oli jo aamusta aikain ollut niin outo olla, ettei tiennyt, mitä tehdä. Siitäkö se lie johtunut, että äitipuoli oli kylään lähtenyt ja muu väki mennyt vastakseen, jättäen hänet yksin hiljaisuuteen, jossa ei mikään saanut mielestä ajatuksia häädetyksi. Lähenevä, ensimmäinen huutokauppakin oli häntä vaivannut, ja jota lähemmäksi se läheni, sitä sietämättömämmäksi se kävi. Kaikki, mikä vuosikymmeniä oli paikallaan pysynyt, se nyt siirrettäisiin sijoiltaan, vedettäisiin piilopaikoistaan esille kaiken maailman katseltavaksi, arvosteltavaksi ja tarkasteltavaksi, ja sitten ne myytäisiin, mikä sinne, mikä tänne. Vanhat, toisiinsa tottuneet kalut ja kapineet hajoitettaisiin kuin akanat tuuleen, ja huoneet jäisivät aukeiksi ja alastomiksi.
Hän oli kaikkea tuota ajatellut, ja mieli oli käynyt karvaaksi. Olisipa ollut oma koti, johon muuttaa, toiselta se silloin olisi tuntunut, silloin sinne olisivat siirtyneet nuo kotikalut, joiden keskuudessa hän oli kasvanut. Mutta mitä siitä! Aika, jolloin hän sellaisia asioita ajatteli, oli ollut ja mennyt. Se mikä oli lämmintä ja nuorekasta hänen sisimmässään, se oli särkynyt jo aikoja sitten. Mieli oli muuttunut, järki vallalle päässyt, ja koko olento kovettunut, niinkuin hänen kätensäkin olivat työssä kovettuneet. Sellaiseksi oli hän käynyt. Mitäs sitä sitten enää suremaan?
Näitä oli hän ajattelemassa, kun säpsähti kuullessaan vieraan tervehtivän. Se oli Teiton isäntä, ja sitten sukeusi keskustelu heidän välillään. Kuinka se niin oli osannutkin sanansa asettaa, että vaan enemmän veti esiin sitä kaikkea, jota hän olisi tahtonut tukahduttaa, kätkeä ja kuolettaa, jolla ei ollut oikeutta elämään eikä saanut elää?
Anna-mamsseli kulki huoneesta toiseen. Saliin paistoi aurinko täydeltä terältä, ja vanhat mahonkiset huonekalut paistoivat iloisen punaisina auringon valossa. Kauniit ne olivat nuo huonekalut, ja somalta ne näyttäisivät suuressa salissa, jossa hän niitä kunniassa pitäisi ja huolella hoitelisi. Mutta naimisissa oleva veli ne kai nyt veisi.
Anna nosteli vanhoja hopeisia kynttiläjalkoja, joita oli peilipöydällä. Ne olivat täysihopeaa ja painoivat paljon. — Antaisivat ne omaiset hänelle enemmän näitä kotikalujakin, jos hän olisi naimisissa, ajatteli hän itsekseen. Mitä hän nyt niillä teki, sanoivat kaikki, yksinäinen tyttö, koditon vanhapiika, mitä hän tarvitsi?
Annan suu vetäytyi katkeraan hymyyn. Mitä arvoa oli naimattomalla naisella? Armoleivän syöjä, nurkassa istuja, jonka kuolemaa usein toivottiin, sitä hän oli.
Ei, hän ei voinut, ei tahtonut sellaiseen taipua. Hän oli ennen nauranut ajatellessaan, että luulkoot ihmiset vaan, ettei hän miestä olisi saanut. Mitäpä hän sitä ilmoittelemaan! Oli vaan itsensä hyvä olla, kun ajatteli, että eipä ollut huolinut enää. Kun kerran väli rikkoutui silloin, kun sydän oli lämmin ja mieli paloi, niin eipä enää miehestä huolikaan. Ei ota vaan ottaakseen. Tyytyy itseensä ja näyttää kaikille, että muuta ei kaipaakaan. Mutta vaikka hän näin oli ajatellut, oli lämmin kaihon tunne kovan kuorenkin alta ilmi pyrkinyt, kuin pohjalla kytevä tuli pyrkii liekiksi puhkeamaan.
Sitten olot olivat muuttuneet. Anna ei enää ollut nuori, oli jo puolitietä neljääkymmentä. Isä kuoli, koti tuli purettavaksi. Silloin Anna vasta tuli ajatelleeksi, että naimisiinmenossa moni muukin asia saattoi paljon painaa vaa'assa eikä ainoastaan, tahtoiko itselleen miestä vai eikö. Hänellä oli tähän asti ollut koti, jossa hän käskijänä kulki. Nyt näki hän sen vähitellen etenemistään etenevän, ja jota kauemmaksi se hänestä hänen ajatuksissaan siirtyi, sen voimakkaammaksi kävi hänen halunsa sitä pidättää. Hän ei voinut, ei tahtonut siitä luopua. Hän tunsi koko voimansa keskittyvän tuohon yhteen ainoaan ajatukseen: "Minä tahdon omistaa kodin, tahdon toimia itsenäisesti ja arvossapidettynä, elää nuoruudenkin mentyä."
Nämä ajatukset tuntuivat sitä kiusallisemmilta nyt, kun rupesivat liittymään tuon ihmeellisen vieraan käyntiin. Oli hän sanonut yhtä ja toista, joka tuntui oudolta, ja katsonut oli niin kummasti. Mutta talonpoikainen mies hän sittenkin oli. Ei hänestä olisi Annalle — —. Mutta olihan se äitikin talonpoikaissukua, oppimaton, entinen palvelijatar. Ja entä tytär sitten! Paljonko köyhä kappalaisen tytär oli saanut oppia! Töin tuskin olivat pojat tulleet koulutetuiksi. Tyttäret saivat tyytyä siihen, mitä kodissa saivat opituksi. Mutta olivathan kuitenkin tottuneet vähän parempiin tapoihin ja oppineet olemaan herrasihmisten seurassa. Ei sitä silloin mielellään ajatellut talonemännäksi joutumista. Mutta ehkäpä se kuitenkin olisi hyvinkin sopivaa. Suuri talo kuului olevan sillä vieraalla, eikä se aivan talonpoikainenkaan ollut, kun oli niin paljon matkustellut, kieliä oppinut ja maailmaa nähnyt enemmän kuin moni lukenut mies.