"Milloinka tästä muutto tulee?" kysäisi hän sanoakseen jotakin.
"Ensi kevättalvella vasta. Mutta aikomus on jo ruveta vähitellen kotia purkamaan, että tavarat vähenisivät siksi. Ei sitä kaikkea voi mukanaan kuljettaa." "Ei tietenkään."
He olivat hetkisen ääneti. Sitten kysäisi isäntä, minnekä mamsseli aikoi muuttaa.
Se ei hänellä vielä ollut selvillä. "Onhan niitä paikkoja", sanoi hän ja huokasi huomaamattaan, "mutta kun on oppinut omissa oloissa olemaan ja käskijänä kulkemaan, ei sitä mielellään rupea toisten armoilla elämään." Taas hän vaikeni, mutta jatkoi hetken perästä: "Onhan sitä varallisuutta jo karttunut sen verran, ettei sitä armoleipää tarvitsekaan syödä, mutta minä tahtoisin työtä myöskin, sillä minä olen tottunut paljosta huolta pitämään."
"Kas kun ei mamsseli ole oman kodin käskijäksi ruvennut", uskalsi isäntä huomauttaa.
Mamsseli punastui. "Ei se milloin tahansa mieluista ole", sanoi hän ja käänsi puheen toisaalle.
Isäntä huomasi, ettei nyt sopinut sanoa asiasta sen enempää, siksi alkoi hän kertoa matkoistaan. Hän kertoi iloisesti ja reippaasti, kuvasi suurkaupungit, joissa oli käynyt, elämän merellä ja satamakaupungeissa ja pisti sinne tänne vähän saksaa, jota oli oppinut hätävaraksi solkkaamaan.
Mamsseli oli päättänyt työnsä, huuhtonut kätensä ja kuivannut ne pyyheliinaan. Sitten hän oli istahtanut portaille ja katseli vierasta tämän kertoellessa. Mikähän tuokin oli miehiään, ajatteli hän katsoessaan, ei tuntunut olevan tavallinen talonpoika eikä oikein herraltakaan tuntunut. Ja mikä hänet oli tänne tuonut, puhumaan asioista, jotka kirvelivät kirpeästi kuin suola vielä verillä olevassa haavassa? Mamsselin tuli levoton olla, hän aikoi nousta ja mennä sisään, mutta samassa näkyi pastori rannasta nousevan pihaan.
"Nyt taitaa tästä kansliaan päästä", sanoi vieras ja ojensi kättä hyvästiksi.
"Olisin muuten vierasta käskenyt kahville", sanoi, mamsseli, joka ajatteli, että ehkä sentään oli ollut epäkohtelias. Jos hyvinkin oli hieno herra.