Tämä kokemus esti Erkkiä sortumasta. Vain kuonaa poltti suru pois hänen sielustansa. Karaistuna, puhdistuneena alkoi hän elämän kuin uudelleen.
Erkki oli ulkomaille tultuansa ryhtynyt lukujaan jatkamaan, mutta vaikeaksi kävi työ siellä, senjälkeen kun kotimaasta alkoi kuulua kummia surusanomia. Hänen mielensä paloi kotiin, Suomeen, omaan maahan ja oman kansan keskuuteen. Suru tuntui vieraalla maalla ja vierasten keskellä vieläkin vaikeammalta.
Erkki oli jo paluumatkalla, kun erään lääkärin kehoituksesta päätti oleskella pari kuukautta jossain tunturiseudussa, siellä ensin voimistuakseen. Olihan ymmärtäväisintä malttaa mieltään ja koota voimia. — Mitä muuten tähän vastaiseen työhön tuli, oli Erkki vielä epävarma sen laadusta. Mutta Aunen viime pyyntö oli syvälle painunut hänen mieleensä, ja millaiseksi muuten muodostuisikaan hänen työnsä, tahtoi hän täyttää Aunelle antamansa lupauksen. Hän tahtoi erityisesti muistaa murheen painamia ja heidän hyväkseen työtä tehdä. —
Kohta tavatessaan Eevin, oli Erkki huomannut hänet kärsiväksi, ja siinä oli hänelle kyllin aihetta lapsuudenystävälle omistaa aikaansa. Usein tuli hän kohta aamiaisen syötyään verannalle, missä Eevi istui odottamassa. Milloin luki hän ääneen, milloin keskustelivat he. Aamupäivät varsinkin vietti Erkki Eevin seurassa, usein iltapäivätkin. Mutta yksin ollessaan kuljeskeli hän tuntureilla ristiin rastiin. Hän rakasti yksinäisyyttä niinkuin ennenkin, ja varsinkin täällä, ylevän, yksinkertaisen tunturiluonnon helmassa oli se hänelle paras seura.
Mitä Eeviin tuli, oli elämä tuntureilla hänestä kokonaan muuttunut, sitten kun Erkki tuli sinne. Hän ei syytä siihen itselleen selvitellyt, mutta hän tunsi itsensä nyt kerrankin taas hiukan onnelliseksi. Epäsointuista oli hänen elämänsä tähän asti ollut. Sielun ja ruumiin puolesta sairaana oli hänen täytynyt eteenpäin ponnistella. Nyt oli toisin. Lumoava luonto häntä taas ympäröi. Maija ei tullut taloushuolia valittelemaan, ei tuonut posti haukkumakirjeitä Heikille, eikä kohdannut häntä itseään Heikin surullinen, moittiva katse. Hän oli kuin toinen ihminen. Kotona oli hän tuskainen ja kärttyisä, täällä tyyni. Kotona oli suru katkeraa, täällä rauhallisempaa, melkeinpä suloista. Usein hän tosin itki, itki tietämättä oikeastaan miksi, mutta kesken kyynelten hän hymyili Maijalle, ja Erkille oli hänellä aina ystävällinen sana. — Hän tiesi heidän häntä rakastavan ja säälivän, ja hänen oli niin hyvä olla.
Myötäiset olosuhteet vaikuttivat pian Eevin terveyteen, ja hän alkoi reipastua aivan silminnähtävästi. Erkin seura houkutteli häntä kävelemään aluksi sanatoorion läheisyydessä, sitten ylemmä ja yhä ylemmä. Lääkäri oli tyytyväinen, ja Maija myhähteli itsekseen nähdessään emäntänsä näin voimistuvan. Mutta unettomista öistä ja siitä voimainponnistuksesta, jota nämä kävelyretket kysyivät, ei Maija mitään tiennyt. Ainoa muutos, minkä hän emännässään huomasi, oli, että mieli oli muuttunut hilpeäksi ja puna poskille palannut.
Erkki epäili joskus, oliko Eevin voimistuminen todellista, vaiko ainoastaan hetkellistä ja näennäistä, mutta hän ei tahtonut Maijan mieltä murehduttaa, siksi koetti hän vain itse puolestaan noudattaa mitä suurinta varovaisuutta Eevin suhteen. Usein hiipi hän aterian jälkeen aivan kuin varkain pitemmille kävelyretkilleen, joilla pelkäsi Eevin rasittuvan, mutta nähdessään miten lapsellisesti Eevi suri, jos ei mukaan päässyt, muutti hän menettelyään ja haki hänet ainakin alkumatkaksi seuraksensa. Tavallisesti jätti hän sitten Eevin lepäämään jonnekin tienvarrelle ja jatkoi yksin, mutta palatessaan löysi hän aina Eevin tienvarrella istumasta ja odottamasta.
Näin kulkivat he joka päivä pitemmän tai lyhyemmän matkan yhdessä. Kansa lähitienoilla oppi pian tuntemaan sairaan rouvan, joka tienvarrella lepäsi, ja ystävällisen maisterin, joka hänellä aina oli seurana.
Usein tapahtui, että Erkki kävelyltä palatessaan löysi Eevin keskustelemasta jonkun tunturi-asukkaan kanssa. Joko seisoi reppuselkäinen työmies tiepuolessa, puhellen siitä, miten tuntureilla oltiin ja elettiin, tai oli vaimo istuutunut kivelle sukkaansa kutomaan siksi aikaa, kun Eeville kertoili lapsistaan kotona. — »Kalpeaksi rouvaksi» nimitti kansa Eeviä, mutta »ystävälliseksi» myöskin. He olivat usein nähneet kyyneleen herahtavan hänelle silmään, hänen kuunnellessaan heidän kertomuksiaan, ja ihmetellen olivat he jääneet muistelemaan tuota muukalaista, jonka sydän oli niin lämmin ja hellä, että silmä sai kyyneleitä vuodattamaan, kun kuuli kansan taisteluista karun luonnon kanssa.
»Niin meilläkin taistellaan», kertoi Eevi puolestansa. »Ei siellä tunturikuilut työntekijöitä niele, ei ole kodit kallioitten kupeella, kuten täällä, mutta korvessa hiipii hyinen halla, ja nälkä näännyttää kansaa.»