»Se on hauska se! Toivon muutoksen olevan kestävää, sillä se on tullut surussa koetelluksi.»
»Kuules», sanoi Eevi äkkiä, »täytyy kysyä, kun en tiedä. Oletko kihloissa, kenties jo naimisissakin?»
Erkki näytti tyhjää vasenta kättään. »Olen yksin, niinkuin näet.»
»Yksin», toisti Eevi alakuloisesti.
»Niin, löytyy niitä, joiden on jääminen yksin, jotta heidän sydämensä laajentuisi ja he todella oppisivat rakastamaan. Minulla oli liian ahdas sydän», lisäsi hän vähän surumielisesti. »Lieneekö se nyt edes laajentunut.»
»Ainakin olet entistä paljoa ystävällisempi», sanoi Eevi. Hänen täytyi keksiä jotakin sanoakseen, hänen kävi Erkkiä niin kovin sääli.
Kun Erkki myöhemmällä nousi lähteäkseen, ojensi Eevi hänelle kättä, sanoen: »Olen iloinen siitä, että täällä yhdyimme. Yksin ja sairaana vieraalla maalla ei ole hyvä olla. Tuntuu kotoiselta, kun on edes joku ystävä läheisyydessä.»
Erkki oli juuri vähää ennen ollut kahdenvaiheilla, jäädäkö tänne, vai jatkaako matkaansa toiseen tunturiseutuun. Nyt teki hän päätöksensä. Hän jäi.
* * * * *
Aunen kuoltua oli Erkki melkein kuumeen tapaisesti ryhtynyt lukujaan jatkamaan. Mutta työ ei käynyt, ja Erkki aikoi vanhempainsa pyynnöstä matkustaa ulkomaille. Silloin sairastui tohtorinna Selmer. Tauti, joskin aluksi lievää laatua, kääntyi vaaralliseksi, ja pian sai Erkki kätkeä hänetkin maanpoveen. — Hän oli nyt jäänyt kaikesta rakkaimmastaan, jäänyt yksin elämän taisteluihin. Tyhjyys tuntui ammottavalta, ja suru oli hänet murtaa, mutta hän tiesi, mistä löytää lohdutusta. Selvemmin kuin koskaan ennen käsitti hän, että se usko, joka oli tehnyt hänen äitinsä elämän siunaukseksi, ja joka Aunenkin sekä elämän että kuoleman oli tehnyt niin autuaallisen onnelliseksi, oli ainoa, joka taisi antaa arvoa elämälle, antaa selvitystä sen tarkoitukselle, ja tyydytystä hengen syvimmälle kaipuulle. Se taisi särjetyimmällekin sydämelle antaa uutta voimaa, uutta rauhaa ja iloa.