»Paljon.»
»Sinun äitisikin on kuollut.»
Kävi kuin tuskan värähdys Erkin kasvoilla. »Kuollut on. Vähää ennen, kun
Suomi suruun pukeutui, aloin omaa äitiäni surra.»
»Siinä oli surua paljon.»
»Niin oli. Paljon kadotin lyhyessä ajassa.» Erkin oli hetkisen vaikea salata liikutustaan. Sitten jatkoi hän tyynesti mutta surunvoittoisesti: »Hautajaistunnelmaa ei silloin ollut yksin kuolinhuoneissa, sitä tapasi joka talossa ja joka sydämessä.»
»Ei ole ihmettä, että elämä nyt tuntuu niin toivottomalta», sanoi siihen
Eevi, »etenkin kun vielä itsekin on sairaana.»
»Toivottomuutta en kuitenkaan voi pitää oikeutettuna, en yksityisessä enkä yhteisessä surussamme.»
»Vaan entä kun toivottomuus tulee?»
»Sen voimme Jumalan avulla voittaa, sen tiedän kokemuksesta. Etkö muista, miten alakuloinen ja arka olin pienenä? Kauan kehityin samaan suuntaan, mutta sitten tapahtui käänne. Olen siitä Jumalalle kiitollinen, sillä luulen, ettei elämästämme ole hyötyä, ei itsellemme eikä muille niin kauan, kun ainoastaan suremme sen surkeutta ja toivomme täältä pois. Täällä on meillä tehtävämme ja täällä täytyy meidän uskoa valoon, vapauteen ja Jumalan voimaan.» Erkki oikaisihe tätä sanoessaan, ja näytti siltä kuin hän hartioiltaan olisi heittänyt kuorman, joka hänet hetkeksi oli maahan painanut. Hänen katseensa oli nyt tyyni ja kirkas.
»Sinä olet muuttunut», sanoi Eevi. »Sinussa on entistä enemmän voimaa ja reippautta.»