»Eiköhän niin naineiden ylimalkaan, mutta eihän se onnea estä. Sitä suuriarvoisempi on yhdessä-olo.»
»Koetahan ensin», sanoi Eevi kärttyisesti. Häntä tuskastutti koko keskustelu, ja kuitenkin hän sitä yhä jatkoi. »Kun naimisiin menet, kyllä mielesi muuttuu.»
»Entä jos en mene.»
»Oh, älä kehu, sitä pikemmin menet.»
»Enpä luule. Siinä suhteessa pysyn aina ahdassydämisenä.»
»Kylläpä sinä!» Eevi ei voinut heretä. Hän oli kuin suunniltansa. »Etkö luule, että kukaan sinua pystyisi viehättämään?»
»Kyllä kai.» Erkki oli käynyt hyvin vakavaksi. »Mutta omistaa ystävä, joka minua olisi käsittänyt, olisi ollut minulle onnea liiaksi. Sitä ei suotu.» Erkin katse oli kääntynyt auringon laskuun päin. Eevi ei sitä nähnyt, mutta hänestä oli kuin hehkua hänen kasvoillansa.
Oliko se iltaruskon heijastusta, vai — — oliko se ehken mielenliikutusta?
»Tule», sanoi Erkki äkkiä, »mennään kotiin», ja he menivät.
Mutta sinä yönä ei tullut unta Eevin silmiin. Myrsky kävi hänen mielessänsä. Aaltoina nousi tunne tunnetta vastaan taistelemaan. Milloin nostivat ne hänet korkealle tuskan kuohujen keskelle, milloin heittivät hänet alas pohjattomaan ja synkkään syvyyteen.